Mario Rodriguez, joka tuli tunnetuksi lempinimellä Silo, syntyi Mendozassa, Argentiinassa 1938 ja eli siellä ja siirtyi tuonpuoleiseen vuonna 2010. Tapasin hänet joitakin kertoja, opiskelin syvällisesti hänen opetuksiaan ja osallistuin hänen perustamiensa opintoryhmien ja sosiaalisen liikkeen toimintaan vuodesta 1990 lähtien, jolloin olin 18-vuotias.

Nuorena Mario, tai puhutaan tässä nimellä Silo, osallistui kristilliseen nuorisoliikkeeseen, mutta lähti sitten joidenkin ystäviensä kanssa tutkimaan henkisyyttä monin tavoin. Ryhmissä keskityttiin henkiseen kokemukseen, muodollisuudet ja dogmat eivät kiinnostaneet näitä 60-luvun nuoria. Silon kyvykkyys syvälliseen ajatteluun ja karismaattinen persoonallisuutensa asettivat hänet luontaisesti ohjaajan asemaan kasvavissa opintoryhmissä. Tällaisistahan ilmiöistä on useasti huomattu, kuinka sitten karismaattiset ”gurut” korruptoituvat ja käyttävät seuraajiaan hyväkseen. Silon seuraajien välillä on ollut toki riitoja ja muuta sellaista mitä tavanomaisesti ihmisten välillä tapahtuu, mutta tunnen nuo sosiaaliset kuviot eri puolilla maailmaa varsin hyvin ja olen varma, ettei Silo itse käyttänyt asemaansa väärin missään vaiheessa. Hänkin toki oli erehtyväinen ja varmasti oli joitain ylilyöntejä, mutta hän oli sydämellinen ihminen eikä suosio sumentanut hänen arvostelukykyään.

Vuonna 1969 Silo totesi, että henkisyyden etsimiseen tuossa ajassa sekoittui eskapismia, ja siksi hän ehdotti, että pikemmin kuin toimia vain opintoryhminä, heidän pitäisi toimia sosiaalisesti. Energian ja huomion tuli suuntautua ympäristöön, johtoajatuksena “kohdella toisia, kuten tahtoisi itseään kohdeltavan” ja vastustaa kaikkia väkivallan muotoja. Silloin tuolla alueella, eli Argentiinassa ja Chilessä, valtaan nousivat kuitenkin sotilasdiktatuurit, jotka suhtautuivat tähän “Sisäisen vapautumisen liikkeeseen” epäluuloisesti, ja liikkeen jäseniä vangittiin, kidutettiin ja murhattiin. Useat jäsenistä joko karkotettiin maasta tai he lähtivät vapaaehtoisesti pakolaisiksi ja siten liike levittäytyi eri puolille maailmaa. Silo itse vähensi sosiaalista näkyvyyttään ja keskittyi hetken ajan perhe-elämään.

1980-luvulla liike kasvoi eri puolilla maailmaa ja Etelä-Amerikassakin poliittinen tilanne alkoi muuttua. Liikkeen sosiaalinen toiminta oli huipussaan, naapurustokeskuksissa, joita "Inhimillisen kehityksen yhteisö" perusti, ja sitten nopeasti kasvavana poliittisena liikkeenä, joka osallistui vaaleihin monissa maissa Humanistisena puolueena. Liikkeen poliittinen vaikutusvalta jäi vähäiseksi - jotain vaikutusta liikkeellä oli 80-luvulla Argentiinassa ja erityisesti Chilessä, jossa PH oli tärkeä toimija diktatuurin loppuun johtaneessa “Ei”-kampanjassa ja osallistui hetken ajan koalitiohallitukseen todeten sitten, että valittu suunta ei ollut liikkeen aatteen mukainen. Hallitusyhteistyön kautta avautui silti sitä ennen vaikutusmahdollisuuksia, joista eittämättä kiinnostavin oli orastava yhteistyö Neuvostoliiton perestroikahallinnon kanssa. Edistykselliset voimat jäivät kuitenkin siinä prosessissa alakynteen ja Silon liikkeenkin vaikutus jäi Venäjällä lopulta vain akateemisten piirien reunahuomautuksiksi. (Venäjän Tiedeakatemia antoi Silolle kunniatohtorin arvosanan ja Mihail Gorbachov julkaisi pienen kirjasen, jossa hän osoitti arvostuksensa Silon ajattelua kohtaan.)

Epäonnistuminen poliittisella kentällä Chilessä ja Venäjällä oli osa liikkeen kypsymisprosessia, ja laajemmassa katsannossa osa koko maailman kriisiä, johon Silo antoi vastauksensa vuosina 1991-1994 kirjoittamissaan kymmenessä kirjeessä, jotka sitten julkaistiin kirjana “Kirjeitä ystävilleni” ja jotka sisältävät aatteellisen peruskirjan “Humanistisen liikkeen julkilausuma”. Suurieleiseen poliittiseen toimintaan lähteminen oli haastavaa paitsi ulkoisten jännitteiden kohtaamisessa, myös henkisen eli “sisäisen työn” ja maailmallisen eli sosiaalisen työn yhteensovittamisessa. Liike levisi 90-luvulla edelleen uusiin paikkoihin maailmassa, mutta alkuinnostuksen aallon jälkeen kunnollista jatkuvuutta ja kasvua ei kyetty ylläpitämään.

Silo totesikin merkkipaalupuheessaan 1999, 30 vuotta sosiaalisen liikkeen perustamisesta, että “olemme epäonnistuneet”. Tästä alkoi uusi vaihe hänen toiminnassaan ja elämässään. Henkisyyteen keskittyvä ”Koulu” perustettiin uudestaan, aluksi harvojen ja valittujen kanssa, joita Silo koulutti henkilökohtaisesti. Silon sanoma julkaistiin vuonna 2002 ja Silon sanoman yhteisöjä perustettiin. Silo vetäytyi sosiaalisesta liikkeestä ja keskittyi Sanoman yhteisöihin, Kouluun ja kokemuksellisiin työpajoihin, joissa ihmiskunnan historiaa käytiin läpi elämyksellisesti tulen eri käyttömuotojen kehityksen kautta.

Ilman Siloa sosiaalinen liike jatkoi kasvuaan, mutta jossain määrin tuuliajolla. Oltiin totuttu siihen, että Mestari antaa suuntaviivat ja siten ilmeisesti pysytään aina ajan hermolla. Nyt kaikki oli kyseenalaista, sillä kenelläkään ei ollut viimeistä sanaa. Liike, joka vaati maailmaan suoraa demokratiaa, joutui nyt itse ensi kertaa opettelemaan demokraattista toimintatapaa. Aiemmin kaikki päätökset oli tehty konsensusperiaatteella ja järjestäytyminen seurasi laajentumisen ajatusta, pyramidimallilla. Pyramidimallin etuna oli vaalien tarpeettomuus: vaalien nähtiin suuntaavan liikaa energiaa yksilösuoritusten korostamiseen ja laajentuva pyramidimalli sen sijaan suuntasi energian ulospäin, liikkeen laajentumiseen, koska ilman jäseniä omassa tiimissäsi et saa paljon mitään aikaan. Ajatuksena oli, että jäsenet eivät kilpaile toistensa suosiosta ja siten kilpaile toisiaan vastaan, kuten vaaleissa käy. Vaikeutena tässä oli, että kilpailu siirtyi helposti suhteeseen ulkomaailman kanssa: jos löytyi uusia liikkeestä kiinnostuneita henkilöitä, jäsenet saattoivat kilpailla heidän huomiostaan. Kenen tiimiin uusi jäsen liittyy? Jäsenrekisterin uskottavuus oli toinen tähän liittyvä aihe erityisesti myöhemmin, kun liikkeen Yleiskokous perustettiin. Yleiskokoukseen päästäkseen oli ohjattava “neuvostoa”, johon kuului tietty määrä jäseniä. Mutta jäseniksi usein merkittiin henkilöitä, jotka eivät olleet varsinaisesti liikkeen aktivisteja, vain jonkinlaisia hyvänpäiväntuttuja. Yleiskokous perustettiin Silon toimesta silloin, kun hän astui sosiaalisesta liikkeestä ulos, 2000-luvun alussa, ja myös Silon kehotuksesta Yleiskokous hajotettiin, alle vuosi ennen hänen poistumistaan maailmasta, kun hän jo tiesi lähtevänsä pian ja pyrki purkamaan kaiken jäljelle jääneen vertikaalisuuden seuraajiensa välisistä suhteista. Samasta syystä henkisen elämäntavan kehittämiseen ja vapaisiin opintoihin perustuva Koulu samalla avattiin uusille jäsenhakemuksille ja käytiin läpi tuhansien ihmisten koulutus ja pääsykoe tuohon kollegiaaliseen yhteisöön. Siten kukaan ei voinut esittää olevansa Silon manttelinperijä, vaan olemme kaikki tasaveroisia ystäviä keskenämme.

Voidaan otaksua, että tämä oli Silon suunnitelma alun alkaenkin; henkisyys oli kuitenkin Silon pääasiallinen leipälaji ja kiinnostuksen kohde, ja yhteiskunnallinen toiminta palveli ennenkaikkea oikeanlaisen asennoitumisen kehittämistä, jottei seuraajista tulisi omiin piireihin käpertyviä eskapisteja. Toisaalta liikkeen militanttiin jäsenrakenteeseen osallistuminen merkitsi myös tiettyä omistautumista asialle, joka on tarpeen henkisyydessäkin. Sosiaalinen liike viittasi planetaariselle yhteiskunnalle tarpeelliseen, väkivallan muotojen vastaiseen ja väkivallattomuuden keinoin toteutettavaan maailmanvallankumoukselliseen prosessiin. Liikkeen sisäisessä viestinnässä vuonna 1998 Silo mainitsi kuitenkin, että ei pidä ajatella, että liike jotenkin yrittäisi hallita tuota prosessia; vallankumousta ei tule toteuttamaan liikkeen militantti rakenne, vaan rakenne on ajateltu ”toista juttua varten”. Kaikki Silon seuraajat tietysti tunsivat aatteen sisältämän henkisyyden, ja odottivat innolla, että mitenhän tuo ”toinen juttu” aineellistuu.

Yleiskokouksen aikoina uusia piirteitä sosiaalisessa liikkeessä olivat Humanistiset Foorumit, joiden edeltäjä oli ollut vuonna 1993 Moskovassa pidetty ensimmäinen Foorumi, jossa Silo selitti toimintamuodon periaatteet. Humanistiset Foorumit olivat yleensä alueellisia, eli oli Latinalaisen Amerikan HF, Euroopan HF, Afrikan HF ja Aasian-Tyynenmeren alueen HF. Nämä olivat isoja, inspiroivia kokoontumisia, muutamien vuosien välein, ja vastasivat paitsi asioiden käsittelyyn, myös sosiaalisen liikkeen tarpeeseen kokoontua kaikki yhdessä. Myös rajatumman alueen Foorumeita järjestettiin joskus, tyyliin Chile-Peru-Bolivian Foorumi tai Länsi-Afrikan Foorumi. Tämä foorumitoiminta on myöhemmin jatkunut epäsäännöllisesti ja resurssien puutteen vuoksi usein virtuaalisessa muodossa.

Silon sanoman puolelta isommat sosiaaliset kokoontumiset alkoivat toki myös noihin aikoihin, ja nämä olivat aluksi Opinto- ja mietiskelypuistojen vihkimistilaisuuksia, ja sitten tapahtuivat näissä puistoissa. Tuossa opintokeskusten rakentamisen vaiheessa Silo huomautti leikillisesti, että kun aiemmin meille oli ollut tärkeää, että liikkeellä ei ole mitään omaisuutta eikä mitään pysyvää, kaikki vaihtuu, niin nyt keskitymmekin mahdollisimman kestävien aineellisten rakennelmien hankkimiseen… Opinto- ja mietiskelypuistoista tuli hajoavien sosiaalisten rakenteiden vaihtoehto. Silti kyse ei ollut aivan uudesta asiasta, koska nämä autonomiset keskukset heijastivat Silon alkuaikojen ryhmien (1960-luvun) toimintaa, jolloin pienet ryhmät vetäytyivät maaseudulle opintokeskuksiin. Mietiskelysalin prototyyppi oli rakennettu jo 1973, mutta harvat edes tiesivät sen olemassaolosta, ja nyt, 2000-luvulla näitä erikoisia rakennelmia alkoi nousta eri puolille maailmaa.

Tahdon tässä myös mainita itselleni inspiroivan ja erikoisen kokemuksen, joka oli Silon perustaman sosiaalisen liikkeen laajin sosiaalinen kampanja, eli massiivinen ”Maailmankulkue rauhan ja väkivallattomuuden puolesta”, joka kolmen kuukauden ajan kulki halki koko maailman ja johon kuului valtava määrä tapahtumia vuonna 2009-2010. Tapahtumia oli Suomessakin Savonlinnassa, Porvoossa ja Helsingissä, jossa presidentti Tarja Halonen otti presidentinlinnassa vastaan kulkueen delegaation ja kulkueen päätökseksi Savoy-teatterissa pidettiin gaala. Tällaiseen massiiviseen kampanjaan osallistui monenlaisia toimijoita ja kannattajia, ja Suomessa, missä Silon liike ei milloinkaan ole ollut suuri, järjestämiseen osallistuivat innokkaiden vapaaehtoisten lisäksi erityisesti perinteiset suomalaiset rauhanjärjestöt sekä Äiti Amman seuraajat (johtuen siitä, että Äiti Amma oli kaikille seuraajilleen maailmassa ehdottanut osallistumista kampanjaan). Suomen valtio sekä rahoitti toimintaa rauhanjärjestöjen tuen kautta (josta Savoy-teatterin vuokra) että antoi julkisuutta presidentin vastaanoton tuoman painoarvon kautta (mikä oli toki nimenomaan presidentti Halosen linjaus). Vuosia myöhemmin kulkueen idean isä Rafael de la Rubia yritti jatkaa maailmankulkueiden järjestämistä toisella ja kolmannella kulkueella, mutta saman toistamisen idea ei oikein saanut tuulta alleen, ainakaan vielä, ja nuo myöhemmät kulkueet jäivät kooltaan vaatimattomiksi. Maailmankulkueessa yksi kiehtovimmista asioista olikin sen yllättävyys ja ainutlaatuisuus.

Näin vuoden 2025 näkökulmasta Maailmankulkueen aiheet ovat varsin päivänpolttavia edelleen. Savonlinnassa leikillään menimme pienelle saarelle, ja julistimme sen ”väkivallasta vapaaksi vyöhykkeeksi”. Ei voinut olla ajattelematta sitä tapahtumaa, kun lyhyen aikaa myöhemmin kuuli Norjan Breivikin toteuttamasta joukkomurhasta saarella. Kulkue vaati maailman valtioilta seuraavaa: ydinaseiden lakkauttaminen (purkaminen ja kieltäminen); miehitysjoukkojen vetäytyminen; tavanomaisten aseiden jatkuva ja suhteellinen vähentäminen; hyökkäämättömyyssopimusten solmiminen maitten välille; ja että hallitukset hylkäisivät sodan konfliktien ratkaisumenetelmänä. Vaatimukset ovat siis edelleen erittäin ajankohtaisia ja päteviä pitkän tähtäimen päämääriä tilanteesta riippumatta. Valitettavasti kuten hyvin tiedämme, maailmassa on monia prosesseja ja valtioita, jotka eivät aina ole edenneet näiden vaatimusten suuntaisesti. Edistys on kuitenkin aina mahdollista, vaikkei se olisikaan kohtisuoraan eteenpäin.

Entä mitä on käynyt Silon perustamalle sosiaaliselle liikkeelle hänen poistuttuaan? Hajottaessaan Yleiskokouksen ja liikkeen neuvostorakenteen Silo totesi, että Humanistinen liike koostuu yksinkertaisesti kaikista niistä, jotka kannattavat Humanistisen liikkeen Julkilausumaa (vuodelta 1993, Silon kirjassa ”Kirjeitä ystävilleni”). Liikkeen eri järjestöt, kuten Humanistinen puolue, toimivat oman sisäisen demokratiansa mukaisesti. Nämä ovat nykyään aika pieniä ryhmiä, mutta toiminta toki voi olla hyvin merkityksellistä ja vaikuttaa pitemmällekin kuin välittömään ympäristöön. Ajatuksena yleensä liikkeen aktivismissa ei olekaan koskaan ollut minkään laitosten perustaminen tai ihmismassojen hallitseminen, vaan huomion kiinnittäminen perustavanlaatuisten muutosten tarpeeseen samalla kun tehdään, mitä pientä käytännössä voidaan.

Silon perinnöksi jää ennenkaikkea Silon sanoma, johon hän on tiivistänyt merkityksellisimmät ajatuksensa. Sanoman ensimmäinen osa, ”Kirja” eli ”Sisäinen katse” julkaistiin suurinpiirtein nykyisenlaisena jo vuonna 1972. Toinen osa, ”Kokemus” sisältää Sanoman yhteisöjen toimittamia ohjattuja toimituksia, kokemuksia. Näissä Sanoman yhteisöissä ei ole mitään hierarkioita tai pappeja tai virallisia asiantuntijoita, ja Silon sanoman yhteisön voi perustaa kuka tahansa ja missä tahansa. Suhteessa itse Sanomaan, korostetaan tulkinnanvapautta ja arvostetaan tulkintojen moninaisuutta. Siten vältytään turhilta ongelmilta, kun moninaisten eri uskonnollisten yhteisöjen jäsenet sekä myös ateistit osallistuvat yhdessä tähän henkisyyden käytäntöön. Silon sanoman yhteisöt järjestävät myös yhteisiä kokoontumisia vuosittain eri puolilla maailmaa ja sopivat keskenään niiden järjestämisestä.

Yhteisön voi perustaa jo yksikin henkilö. Hyvä olisi olla ainakin kolme sellaista, jotka osallistuvat melko säännöllisesti. Tavallisissa olosuhteissa yhteisö kokoontuu kerran viikossa tekemään valitsemiaan toimituksia ja lisäksi kerran viikossa opintokokoukseen, mutta nämä riippuvat jokaisen yhteisön omista päätöksistä.

Keskiössä Silon sanomassa on ”Kirjassa” kuvailtu ”Rauhan kokemus ja Voiman juoksutuksen kokemus”. Voiman kokemuksesta Silo sanoi (vuonna 2006, vapaasti suomennettu 2020) seuraavaa:

”Jotta Voiman kokemus toimii hyvin, esimerkiksi, rentoudut sisäisesti, hellität, yrität jättää jännitteesi syrjään, yrität. Ja yrität myös laittaa itsesi tunteelliseen tilanteeseen, myönteiseen, lämpimään, sopuun itsesi kanssa. Sellainen pieni ponnistus on tehtävä saadakseen hyvän yhteyden tähän. Kun tehdään näitä töitä Voiman kanssa, laitat itsesi siihen sisäisen lämmön asenteeseen, läheisyyteen itsesi kanssa. Tule itseäsi lähelle. Vaikuttaa kuin olisimme kaukana itsestämme. Yritä tulla lähemmäs itseäsi, lähemmäs syviä tiloja. Ja siinä tilanteessa, ei muuta. Ne, jotka antavat kokemusta, ehdottavat sisäisiä tilanteita, ja tuo ainutlaatuinen ilmiö jota kutsumme Voiman juoksutukseksi toteutuu. Ilmiö josta ei tule savua eikä kipinöitä jne, mutta jonka tunnistaa jonain joka on erittäin inspiroivaa ja vahvistavaa. Ilmiö, joka palvelee ihmisiä myöhemmin, tulevina päivinä, jokapäiväisessä elämässä.”

Joskus Voiman kokemus on hyvin voimakas, joskus hienovaraisempi. Pyrimme ”aktiivisen puoliunen” tilaan, jotta voimme vapaasti hallita tarkkaavaisuuttamme ja mielikuviamme. Tärkeämpää kuin kokemuksen kirjaimellinen noudattaminen, on mielikuvien, havainnon, keskittymisen suuntaaminen. Rentoutus eli energian levittäytyminen, ja toisaalta keskittyminen ovat molemmat tarpeellisia. Ei ole tärkeää seurata kuultua tekstiä juuri siinä rytmissä, missä sen kuulee; eikä ole tärkeää, että jotkut yksityiskohdat olisivat juuri siten, kuten tekstissä sanotaan. Joillekin loistava pallo on selkeä visuaalinen mielikuva, kun taas toisille se on pikemminkin tuntemus. Jotkut etenevät nopeammin, joillakin kestää pitempään keskittyä ja saada huomionsa tiettyyn kohtaan ja asiaan. Tärkeää on kehittää omanlainen suhde kokemukseen, ja kuviteltua tai tunnettua pallon laskeutuneen rintakehän sisälle tärkeää on tuoda huomio ja mielikuvitus rintakehän sisältä joka suuntaan leviävän laajentumisen tuntemukseen. Keskittyminen ja huomio tuota mielikuvaa ja tuntemusta kohtaan saattaa herpaantua, jolloin tulee muistaa se uudestaan. Sekä “loistava ja läpinäkyvä pallo” että “laajentumiseen keskittyminen” ovat paradokseja eli mahdottomia mielikuvia, joka auttaa itse kokemukselle avautumiseen, koska mielikuviin ei jää kiinni. Laajentumiseen mukaan meneminen ei tietysti ole ennenkaikkea keskittymistä, vaan irti päästämistä, ja kun kokemus aukeaa, sen huomaa selkeästi.

Voiman juoksutuksen kokemukseen voi myös syventyä tekemällä harjoitusta pitemmän kaavan mukaan eli sisällyttämällä alkuun kokonaisen kehon ja mielen rentoutusharjoituksen.

Ei pidä pelästyä tai liiaksi innostua myöskään (eli ei pidä menettää sisäistä rauhaansa, joka itseasiassa ylläpitää kokemusta), jos kokemus muuntuu hyvin voimakkaaksi. Voimakkaalla kokemuksella on kehollisia vastineita, eli kehon toiminta muuttuu, eli hengitys ja pulssi ja hermoston toiminta. Saattaa olla erilaisia aistimuksia ja ennenkaikkea tunteita, erittäin myönteisiä tunteita. Myöhemmin saattaa harmittaa, kun ei saakaan samanlaista kokemusta. Silloin tulee omaksua asenne, että kiittää estojaan. Estot kokemusta kohtaan kertovat sinulle itsestäsi. Kiitä itseäsi, kun huomaat estojasi; tee muistiinpanoja ja harkitse, mitkä teot eheyttäisivät elämääsi. Emme etsi jotain psykedeelistä kokemusta sinänsä, eli emme halua harhautua turhauttavaan eskapismiin, vaan tarkoituksena on sisäinen vapautuminen; sisäisen painopisteen, elämän suunnan vahvistuminen.

Helsingissä 2025

Juha Uski