Sisäinen maisema

Ohjatut kokemukset I

Ohjatut kokemukset II

Ohjatut kokemukset III

Ohjatut kokemukset IV

Kärsimyksen parantaminen

Asennemuutos

Silon kirjassa "Ohjatut kokemukset" on kaksi osaa: "Kertomuksia" sekä "Mielikuvapelejä". Toinen osa on vielä suomentamatta, tässä ensimmäinen osa.LAPSI Kävelen maaseudulla. On aamu, on hyvin aikaista. Kävelymatkani tekee oloni huolettomaksi ja iloiseksi. Edessä häämöttää jonkinlainen rakennus. Se vaikuttaa olevan vanha kivitalo. Myös sen harjakatto näyttää kivestä tehdyltä. Suuret marmoripylväät erottuvat etuseinästä. Saavun rakennuksen luo ja huomaan metallioven, joka vaikuttaa erittäin raskaalta. Talon sivustalta yhtäkkiä tulee kaksi raivoisaa eläintä, jotka syöksyvät minua kohti. Onneksi eläimet joutuvat vahvojen kahleitten pitelemänä pysähtymään, hyvin lähelle minua. En pääse talon ovelle joutumatta eläinten hyökkäyksen kohteeksi. Niinpä heitän niille pakkauksen, missä on ruokaa. Pedot ahmivat ruuan ja nukahtavat. Lähestyn ovea. Tutkin sitä. Missään en näe ovenripaa tai muuta osaa, millä ovi aukeaisi. Mutta työntämällä kevyesti ovi aukeaa naristen metallisesti kuin ikivanha ovi. Hyvin pitkä pehmeästi valaistu tila tulee esiin. Katseeni ei ulotu takaseinään saakka. Vasemmalla ja oikealla puolella on maalauksia, jotka ulottuvat lattiaan saakka. Henkilöt maalauksissa ovat luonnonmukaisen kokoisia. Jokainen maalaus esittää erilaista kohtausta. Ensimmäisessä, vasemmalla puolellani, on mies, joka istuu pöydän takana. Pöydällä on korttipakkoja, noppia ja muita pelivälineitä. Jään katselemaan erikoista hattua, joka pelurilla on päässään. Sitten yritän koskettaa maalausta hatun kohdalta, mutta kosketukseni ei osu mihinkään, vaan käteni menee taulun sisään. Laitan yhden jalkani ja sitten koko kehoni maalauksen sisään. Peluri nostaa toisen kätensä ja sanoo: "Hetkonen, sisäänpääsy maksaa!" Kaivelen taskujani, ja otan sieltä esiin pienen kristallipallon, jonka annan pelurille. Hän vastaa hyväksyvällä eleellä ja kuljen hänen ohitseen. Olen huvipuistossa. On yö. Joka puolella on mekaanisia huvilaitteita täynnä valoja ja liikettä... mutta missään ei näy ketään. Kuitenkin lähellä huomaan noin kymmenvuotiaan lapsen. Hän on selin minuun. Lähestyn häntä ja kun hän kääntyy katsomaan minua, huomaan, että se olen minä itse lapsena. (*) Kysyn lapselta, mitä hän tekee täällä, ja hän puhuu jostain tapahtuneesta epäoikeudenmukaisuudesta. Hän alkaa itkemään ja lohdutan häntä lupaamalla, että vien hänet huvilaitteisiin. Hän tahtoo edelleen puhua epäoikeudenmukaisuudesta. Joten ymmärtääkseni häntä alan muistelemaan, minkälaisen epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi jouduin tuonikäisenä. (*) Nyt muistan, ja jostain syystä ymmärrän, että samankaltaisesta epäoikeudenmukaisuudesta kärsin myös nykyisessä elämässäni. Jään miettimään, mutta lapsi edelleen itkee. (*) Niinpä sanon: "Hyvä on, korjaan tämän epäoikeudenmukaisuuden, mitä minulle näyttää tapahtuvan. Sitä varten alan olemaan ystävällinen niitä henkilöitä kohtaan, jotka luovat minulle tämän tilanteen." (*) Näen, että lapsi nauraa. Halaan lasta ja sanon hänelle, että näemme vielä uudestaan. Lapsi tervehtii minua ja poistuu hyvin tyytyväisenä. Lähden huvipuistosta, kulkien pelurin ohitse. Peluri vilkaisee minua silmäkulmastaan. Sillä hetkellä kosken hänen hattuaan ja hahmo iskee silmää leikkisästi. Tulen ulos taulusta ja olen taas pitkässä tilassa. Verkkaisin askelin kävelen ulos ovesta. Ulkopuolella eläimet nukkuvat. Kävelen niiden ohitse pelotta. Kaunis päivä ottaa minut vastaan. Palaan avoimen maaseudun poikki ja tunnen, että olen ymmärtänyt erikoisen tilanteen, jonka juuret katoavat kaukaisiin aikoihin. (*) VIHOLLINEN Olen kaupungin keskustassa ruuhka-aikaan. Autot ja ihmiset liikkuvat kiireisesti. Minäkin kuljen kiireisenä. Yhtäkkiä kaikki pysähtyy. Vain minä liikun. Niinpä tutkin henkilöitä. Jään katsomaan erästä naista ja sitten erästä miestä. Kiertelen heidän ympärillään. Tutkin heitä hyvin läheltä. Sitten nousen yhden auton katolle ja katson sieltä ympärilleni varmistaen samalla, että kaikkialla on hiljaista. Mietin hetken ja varmistun, että henkilöt, autot ja kaikenlaiset tavarat ovat käytettävissäni. Alan heti tehdä kaikenlaista mitä haluan, sillä tavoin ja niin vauhdilla, että lyhyen ajan kuluttua olen jo uupunut. Levätessäni mieleeni tulee uusia tekoja. Niinpä jatkan tehden mitä huvittaa, ilman minkäänlaista harkintaa. Mutta kenet näenkään tuolla! Ei kenenkään muun kuin sen tyypin, jonka kanssa minulla on useita keskeneräisiä asioita. Oikeastaan luulen, että hän on henkilö, joka on kaikkein eniten haittaa tuottanut minulle koko elämäni aikana... Koska tilanne ei voi pysyä tällaisena, kosken hieman viholliseeni ja näen, että hän alkaa vähäisesti liikkumaan. Hän katsoo minua kauhuissaan ja ymmärtää tilanteen, mutta on halvaantunut ja puolustuskyvytön. Siksi alan kertomaan hänelle kaiken mitä tahdon, luvaten välitöntä kostoani. Tiedän, että hän tuntee kaiken, muttei pysty vastaamaan, joten ryhdyn muistuttamaan häntä niistä tilanteista, jotka vaikuttivat minuun kovin kielteisesti. (*) Samalla, kun olen viholliseni kimpussa, paikalle saapuu kävellen monia henkilöitä. He pysähtyvät luoksemme ja alkavat sättiä tuota henkilöä. Hän alkaa vastata itkien, että katuu tekojaan. Hän pyytää anteeksi ja polvistuu samalla kun juuri saapuneet henkilöt edelleen kuulustelevat häntä. (*) Jonkin ajan kuluttua he julistavat, että noin epäkelpo henkilö ei ansaitse enää elää, joten he tuomitsevat hänet kuolemaan. He ovat hirttämässä uhriaan, joka anoo armoa. Silloin annan hänelle anteeksi. Kaikki yhtyvät päätökseeni. Sitten ryhmä lähtee erittäin tyytyväisinä. Jäämme taas yksin. Käytän tilannetta hyväkseni saadakseni täyden takaisinmaksun, hänen tullessa yhä epätoivoisemmaksi. Sanon ja teen kaiken, mikä minusta tuntuu sopivalta. (*) Taivas tummuu rajusti ja alkaa rankkasade. Etsiessäni suojaa näyteikkunan takaa, huomaan kuinka kaupungin tavallinen elämä elpyy. Jalankulkijat juoksevat, ajoneuvot kulkevat varovaisesti kaatosateen ja myrskytuulen keskellä. Jatkuvat salamaniskut ja voimakas ukkonen täyttävät näkymän, kun katselen edelleen lasiruudun takaa. Tunnen oloni täysin rentoutuneeksi, kuin tyhjäksi sisältä, katsellessani melkein ilman mitään ajatuksia. Sillä hetkellä esiin tulee viholliseni, joka etsii turvaa myrskyltä. Hän lähestyy ja sanoo minulle: ”Onneksi olemme yhdessä tässä tilanteessa!” Hän katsoo minua arasti. Lohdutan häntä pehmeällä kosketuksella, ja hän kohauttaa olkiaan. (*) Alan käydä sisäisyydessäni läpi tuon toisen kokemia ongelmia. Näen hänen vaikeutensa, elämänsä epäonnistumiset, hänen suuret turhaumansa, hänen heikkoutensa. (*) Tunnen yksinäisyyden, mitä kokee tuo ihminen, joka etsii suojaa viereltäni märkänä ja tutisevana. Näen kuinka hän on likainen, surkeasti rappiolla. (*) Sitten yhteishengen liikuttamana sanon, että autan häntä. Hän ei sano sanaakaan. Hän laskee päänsä ja katsoo käsiään. Huomaan, että hänen silmänsä sumenevat. (*) Sade on tauonnut. Lähden kadulle ja hengitän syvään puhdasta ilmaa. Lähden välittömästi paikalta. SUURI VIRHE Seison eräänlaisen tuomioistuimen edessä. Sali on täynnä ihmisiä ja he ovat täysin hiljaa. Joka puolella näen vakavia kasvoja. Murtaen osallistujiin kerääntyneen valtavan jännityksen (ja korjaten silmälasiensa asentoa) Sihteeri nostaa esiin jonkun paperin ja julistaa juhlallisesti: ”Tämä tuomioistuin tuomitsee syytetyn kuolemanrangaistukseen.” Välittömästi meteli puhkeaa. Jotkut osoittavat suosiota ja toiset buuaavat. Huomaan, että yksi nainen kaatuu pyörtyneenä. Sitten paikan toimihenkilö saa palautettua hiljaisuuden. Sihteeri tuijottaa minua synkällä katseellaan samalla kysyen: ”Onko Teillä mitään sanottavaa?” Vastaan, että kyllä on. Sitten kaikki palaavat paikoilleen istumaan. Välittömästi pyydän lasillisen vettä. Salissa kuuluu jotain pientä hälyä ja sitten joku tuo minulle vesilasin. Vien lasin huulilleni ja otan huikan. Huikan päätteeksi kurlutan vettä kurkussani äänekkäästi ja pitkään. Sitten sanon: ”siinä kaikki!” Joku tuomioistuimesta puuskahtaa karkeasti ”miten niin, siinä kaikki!” Vastaan, että kyllä, siinä kaikki. Joka tapauksessa tehdäkseni hänelle mieliksi sanon, että paikan vesi on erittäin hyvää, parempaa kuin olisin arvannut, ja sanon vielä pari-kolme samankaltaista kohteliaisuutta... Sihteeri lukee paperin loppuun asti näillä sanoilla: ”... tämän johdosta tuomio pannaan täytäntöön tämän päivän aikana jättäen syytetty autiomaahan ilman ruokaa ja ilman vettä. Ennenkaikkea ilman vettä. Olen puhunut!” Kysyn häneltä kovaan ääneen: ”Miten niin ´olen puhunut´?” Sihteeri kohottaa kulmakarvojaan ja sanoo: ”Mitä olen puhunut, olen puhunut!” Lyhyen ajan päästä huomaan olevani autiomaan keskellä, matkaamassa autossa, kahden palomiehen saattamana. Pysähdymme johonkin ja yksi heistä sanoo: ”Ulos!” Astun siis ulos. Auto kääntyy ja palaa samaa tietä. Näen, kuinka se pienenee pienenemistään etääntyessään hiekkadyynien välistä. Aurinko on laskemassa, mutta vielä paahtaa kovasti. Alan tuntea voimakasta janoa. Otan paidan pois ja asetan sen pääni suojaksi. Tutkin ympäristöäni. Löydän läheltä kuopan, parin dyynin laidalta. Menen niitä kohti ja päädyn istumaan kapeaan varjoon, joka heittyy rinteen laidalle. Alkaa tuulla lujasti ja tuuli nostattaa hiekkapilven, joka pimentää auringon. Nousen pois kuopasta peläten, että jään haudatuksi, jos hiekkamyrsky yltyy. Hiekansirut lyövät paljaaseen kehooni kuin puhaltaen lasinsirpaleita. Lyhyen ajan päästä tuuli laantuu. Myrsky on ohi ja aurinko on laskenut. Hämärässä näen edessäni vaalean puolipallon, joka on suuri kuin kerrostalo. Ajattelen, että kyseessä on kangastus. Lähden kuitenkin sitä kohti. Hyvin lyhyen matkan päässä huomaan, että rakennus on sileää ainetta, kuin heijastavaa muovia, ehkä paineilmalla turvotettua. Minut ottaa vastaan henkilö, jolla on beduiinivaatetus. Menemme sisään putkesta, jonka pohjassa on matto. Kuljemme ilmavirtauksen läpi ja välittömästi kasvoilleni tulvahtaa raikas ilma. Olemme rakenteen sisällä. Huomaan, että kaikki on väärinpäin. Näyttää, että katto on tasainen taso, josta riippuu erilaisia esineitä: pyöreitä pöytiä, joiden jalat ovat ylöspäin; vesiä, jotka virtaavat alaspäin ja sitten kaartuvat ja kääntyvät nousemaan ylöspäin ja ihmishahmoja, jotka istuvat ylhäällä. Tajutessaan hämmästykseni beduiini ojentaa minulle silmälasit sanoen: ”Laita nämä!” Tottelen häntä ja kaikki palaa normaaliksi. Edessäni näen ison lähteen, josta nousee ylöspäin vesisuihkuja. On pöytiä ja erilaisia esineitä, joiden värit ja muodot ovat hienostuneesti yhdisteltyjä. Minua lähestyy ryömien Sihteeri. Hän sanoo, että häntä kamalasti pyörryttää. Sitten selitän hänelle, että hän näkee todellisuuden väärinpäin ja että hänen pitäisi ottaa silmälasit päästään. Hän ottaa lasit päästään ja liittyy meihin huokaisten, samalla sanoen: ”Todellakin, nyt kaikki on hyvin, tosin vain olen likinäköinen.” Sitten hän lisää, että hän etsi minua selittääkseen, että minä en ole henkilö, joka hänen piti tuomita; että tämä oli valitettava sekaannus. Välittömästi hän poistuu sivuovesta. Käveltyäni joitakin askeleita kohtaan ryhmän henkilöitä, jotka istuvat tyynyillä piirissä. He ovat vanhuksia, molempaa sukupuolta, monenlaisin rodullisin piirtein ja vaatetuksin. Kaikkien heistä kasvot ovat kauniita. Aina kun yksi heistä avaa suunsa, esiin tulee ääniä kuten kaukaisia hammaspyöriä, valtavia koneita, jättimäisiä kelloja. Mutta kuulen myös katkonaista ukkosta, lohkareitten räsähdyksiä, jäävuorten halkeamisia, tulivuorten rytmikästä jyrinää, pehmeän sateen hienoista tippumista, äänetöntä sydänten kiihtymistä; liikuttaja, lihas, elämä... mutta kaikki tuo sopusointuisena ja täydellisenä kuin mestarillinen sinfoniaorkesteri. Beduiini antaa minulle kuulokkeet sanoen: ”Laita nämä. Nämä ovat kääntäjät.” Laitan ne päähäni ja kuulen selkeän ihmisäänen. Ymmärrän, että tämä on tuo sama sinfonia yhdeltä vanhuksista, käännettynä kömpelölle kuuloaistilleni. Nyt kun hän avaa suunsa kuulen: ”... olemme tunnit, olemme minuutit, olemme sekunnit... olemme ajan eri muodot. Koska sinun kanssasi kävi virhe, annamme mahdollisuuden alkaa elämäsi uudestaan. Mistä haluat aloittaa uudelleen? Ehkä syntymästä... ehkä hetkestä ennen ensimmäistä epäonnistumista. Mieti”. (*) Olen yrittänyt löytää hetken, jolla menetin elämäni hallinnan. Kerron siitä vanhukselle. (*) Hyvä on -hän sanoo- ja miten toimit, jos palaat tuohon hetkeen, jotta ottaisit erilaisen suunnan? Ajattele, ettet muistaisi, mitä myöhemmin tapahtuu. On myös toinen vaihtoehto -hän lisää- voit palata elämäsi suurimman virheen hetkeen ja muuttamatta tapahtumia voit kuitenkin muuttaa niiden merkityksen. Siten voit tehdä itsellesi uuden elämän. Samalla kun vanhus hiljentyy, näen kuinka kaikki ympärilläni muuntuu valoiksi ja väreiksi, kuin elokuvan negatiiviksi... kunnes kaikki palautuu tavalliseksi. Mutta huomaan olevani elämäni suurimman virheen hetkessä. (*) Siinä olen, menossa tekemään virheen. Ja miksi minun on tehtävä niin? (*) Eikö ole muita tekijöitä, jotka vaikuttavat ja joita en tahdo nähdä? Perustavanlaatuinen virhe, mistä se johtuu? Mitä minun pitäisi tehdä sen sijaan? Jos en tee tuota virhettä, muuttuuko elämäni juoni ja järjestys - ja olisiko muutos parempaan vai huonompaan? (*) Yritän ymmärtää, että vaikuttavia olosuhteita ei voi muuttaa, ja hyväksyn kaiken kuin se olisi luonnollinen onnettomuus: kuin maanjäristys, tai joki, joka tulvii yli äyräittensä ja tuhoaa asukkaiden työpaikat ja kodit. (*) Koitan hyväksyä, että onnettomuuksissa ei ole syyllisiä. Ei heikkouksiani, eikä ylilyöntejäni, eikä toisten aikomuksia voida tässä tapauksessa muuttaa. (*) Tiedän, että jos nyt en tee sopua, niin tuleva elämäni kantaa mukanaan turhaumaa. Joten koko olemuksellani annan anteeksi toisille ja itselleni. Myönnän, että tapahtunutta ei voinut hallita – en minä eivätkä muutkaan. (*) Näkymä alkaa epämuodostua – kontrastit kääntyvät ympäri kuin valokuvan negatiivissa. Samaan aikaan kuulen äänen, joka sanoo minulle: ”Jos pystyt tekemään sovun suurimman virheesi kanssa, niin turhautuneisuutesi kuolee ja olet kyennyt muuttamaan Kohtalosi...” Seison keskellä autiomaata. Näen, että auto lähestyy. Huudan sille: ”Taksi!” Hetken päästä istun mukavasti takapenkillä. Katson kuljettajaa, joka on pukeutunut palomiehen vaatteisiin ja sanon hänelle: ”Vie minut kotiin... älä kiirehdi, jotta ehdin vaihtamaan vaatteeni.” Ajattelen: ”Kukapa ei olisi kärsinyt enemmän kuin yhden onnettomuuden elämänsä aikana?” KAIPUU Värilliset valot sykkivät musiikin tahtiin. Edessäni on hän, joka oli suuri rakkauteni. Tanssimme hitaasti ja jokainen valonvälähdys näyttää minulle jonkin yksityiskohdan hänen kasvoistaan tai kehostaan. (*) Mitä meni pieleen välillämme? Ehkä raha-asiat. (*) Ehkä ne toiset suhteet. (*) Ehkä erilaiset toiveet. (*) Ehkä kohtalo tai jotain, mitä on vaikea määrittää. (*) Tanssin hitaasti, mutta nyt hänen kanssaan, joka oli se toinen suuri rakkaus. Jokainen valonvälähdys näyttää minulle jonkin yksityiskohdan hänen kasvoistaan tai kehostaan. (*) Mitä meni pieleen välillämme? Ehkä raha-asiat. (*) Ehkä ne toiset suhteet. (*) Ehkä erilaiset toiveet. (*) Ehkä kohtalo tai jotain, mitä on vaikea määrittää. (*) Annan sinulle anteeksi ja annan itselleni anteeksi, sillä jos maailma tanssii ympärillämme ja me tanssimme, niin miten voimme edistää niitä raudanlujia lupauksia, jotka olivat perhosia, joiden värit vaihtuvat. Pelastan hyvän ja kauniin eilisestä kanssasi. (*) Ja myös sinun kanssasi. (*) Ja kaikkien heidän kanssaan, joihin häikäistyin. (*) Voi, kyllä! Kärsimys, epäily, hylkäys, loputon suru ja itsetunnon kolhut ovat tekosyitä. Miten pieniä ne lopulta ovatkaan haavoittuvan katseen rinnalla. Sillä suuret vääryydet, jotka muistan, ovat virheitä tanssiessa, eivätkä itse tanssi. Sinulle annan kiitoksen kepeästä hymystäsi. Ja sinulle pehmeästä äänestäsi. Ja teitä kaikkia kiitän ikuisen rakkauden toivosta. Jään rauhaan läsnäolevan eilisen kanssa. Sydämeni on avoin kauniiden hetkien muistoille. (*) <a target="" rel="noopener noreferrer nofollow" href="/ohjatut-kokemukset-ii">LISÄÄ OHJATTUJA KOKEMUKSIA</a>

scrabble, scrabble pieces, lettering, letters, wood, scrabble tiles, white background, quote, words, type, typography, design, layout, be the change, proactive, activism, make a difference, don't just sit there, make a change, global warming, black lives matter, personal responsibility, responsibility, with great power comes great responsibility, 


Ohjatut kokemukset

IHANNEKUMPPANI Kävelen avoimessa tilassa, joka on tarkoitettu teollisuusnäyttelyille, ja näen varastohalleja ja koneita. Paikalla on monia lapsia, joille on pystytetty teknisesti kehittyneitä mekaanisia leikkivälineitä. Lähestyn jättiläistä, joka on tehty kiinteästä aineesta. Jätti on seisoma-asennossa. Sillä on suuri pää, joka on maalattu kirkkain värein. Tikkaat ulottuvat sen suuhun asti. Niitä pitkin pienet kiipeävät tuohon valtavaan luolaan, ja kun yksi menee sisään, jättisuu sulkeutuu pehmeästi. Lyhyen ajan kuluttua lapsi lennähtää ulos jättiläisen takapäästä pitkin liukumäkeä, joka päättyy hiekkakasaan. Yksi kerrallaan lapset menevät sisään ja tulevat ulos, taustallaan musiikki, joka kuuluu jättiläisestä: ”Gargantua nielee lapset varovasti eikä satu yhtään! Lalalaa, lalalaa, varovasti, eikä satu yhtään!” Päätän nousta tikkaita pitkin ja mennessäni valtavan suun sisään kohtaan vastaanottovirkailijan, joka sanoo minulle: ”Lapset menevät liukumäkeä pitkin, isot menevät hissillä”. Vastaanottaja antaa lisää ohjeita, kun olemme laskeutumassa läpinäkyvää putkea pitkin. Hetken päästä sanon, että olemme varmasti jo maan tasalla. Hän sanoo, että olemme vasta ruokatorven kohdalla, sillä loput kehosta on maan alla, toisin kuin lasten jättiläinen, joka on kokonaan pinnalla. ”Juu, samassa kohtaa on kaksi Gargantuaa,” hän kertoo minulle, ”toinen on lasten ja toinen isojen. Olemme monta metriä maan alla... Olemme jo ohittaneet pallean, eli pian saavumme hyvin sympaattiseen paikkaan. Katsohan, nyt hissimme ovi aukeaa, ja meille paljastuu vatsa... Haluatteko mennä ulos tässä? Kuten näette, tämä on nykyaikainen ravintola, joka tarjoilee ruokalajeja kaikkialta maailmasta.”. Sanon virkailijalle, että olen kiinnostunut kehon loppuosasta. Joten laskeudumme edelleen. ”Olemme jo vatsan alapuolella”, kuuluttaa keskustelukumppanini avatessaan oven. ”Sisustus on täällä hyvin omaperäinen. Seinämät, joiden värit vaihtelevat, ovat hienostuneesti verhoiltuja luolia. Keskustuli olohuoneen keskellä on generaattori, joka antaa energiaa koko jättiläiselle. Istuimet ovat vierailijalle lepäämistä varten. Eri puolille asetettujen pylväiden avulla voi leikkiä piilosta... niiden takaa voi ilmestyä ja niiden taakse voi kadota. Se on hauskempaa, jos osallistuvia vierailijoita on useita. Hyvä on, jätän teidät tänne, jos niin haluatte. Lähestykää vain hissin sisäänkäyntiä, niin ovi avautuu ja voitte palata pinnalle. Kaikki toimii automaattisesti... eikö olekin ihmeellistä?”. Hän sulkee oven ja jään yksin tiloihin. Luulen olevani meren alla. Suuri kala kulkee lävitseni, ja tajuan, että korallit, levät ja erilaiset eliölajit ovat kolmiulotteisia heijastuksia, jotka vaikuttavat todellisilta. Istuudun tarkkailemaan rauhassa tätä rentouttavaa spektaakkelia. Yhtäkkiä näen, että keskustulesta tulee ihmishahmo, jonka kasvot ovat peitetyt. Hän lähestyy minua hitaasti. Pysähtyen lyhyen etäisyyden päähän, hän sanoo: ”Päivää, olen hologrammi. Miehet ja naiset yrittävät kohdata minussa ihannekumppaninsa. Minut on ohjelmoitu ottamaan etsimänne hahmo, mutta millainen on tuo hahmo? En pysty tekemään mitään ilman pientä ponnistusta teidän puoleltanne. Mutta jos yritätte, niin aivokäyränne tulkitaan, voimistetaan, välitetään ja uudelleentulkitaan keskustietokoneessa, joka puolestaan tekee uudelleenmuotoilut, joiden avulla voin muodostaa identiteettini.” ”Ja mitä siis teen?” - kysyn. ”Suosittelen- hän vastaa – että etenette seuraavanlaisesti. Ajatelkaa, mitä yhteisiä piirteitä on ollut kaikissa niissä henkilöissä, joiden kanssa teillä on ollut tunneside. En viittaa ainoastaan kehoon tai kasvoihin, vaan myös luonteisiin. Esimerkiksi, olivatko he suojelevia, vai sitävastoin innoittivatko he teissä tarpeen suojella heitä?” (*) ”Olivatko he urheita, arkoja, kunnianhimoisia, petollisia, uneksijoita; tai julmia?” (*) ”Ja nyt, mitä joko epämiellyttävää, tai tuomittavaa, tai kielteistä oli heille kaikille yhteistä?” (*) ”Mitkä olivat heidän myönteisiä piirteitään?” (*) ”Miten kaikkien näiden suhteiden alku muistutti toisiaan?” (*) ”Miten kaikkien näiden suhteiden loppu muistutti toisiaan?” (*) ”Koita muistaa, keiden kanssa olet halunnut olla suhteessa, mutta niin ei käynyt ja miksi niin ei käynyt.” (*) ”Nyt kiinnitä huomiota, alan ottaa hahmoja, joihin pyritte. Osoita ne minulle ja toteutan kaiken täydellisesti. Olen valmis, joten ajattele: Miten minun tulisi kävellä? Miten minut on vaatetettu? Mitä tarkalleen ottaen teen? Miten puhun? Missä paikassa olemme ja mitä teemme?” ”Katso kasvojani sellaisina kuin ne ovat!” (*) ”Katso minua syvään silmiin, koska en ole enää heijastuma vaan olen muuttunut joksikin todelliseksi... katso syvään silmiini ja sano hellästi, mitä näet niissä.” (*) Nousen koskettaakseni hahmoa, mutta hän pakenee, kadoten pylvään taakse. Kun saavun sinne, näen että hän on haihtunut. Kuitenkin tunnen olkapäälläni käden, joka lepää siinä pehmeästi, samalla kun joku sanoo: ”Älä katso taaksesi. Sinulle täytyy riittää, että tiedät, että olemme hyvin lähellä toisiamme, ja sen ansiosta voit saada selkeyttä etsimiseen.” Hetkellä, kun hän päättää lauseen, käännyn nähdäkseni, kuka on luonani, mutta havaitsen vain pakenevan varjon. Samalla keskustuli jylisee ja sen kirkkaus voimistuu häikäisten minut. KAUNA On yö. Olen vanhassa kaupungissa, jota halkovat vesikanavat, jotka virtaavat katujen siltojen ali. Nojaan kaiteeseen ja katson, kuinka allani hitaasti liikkuu nestemäinen, sankka aine. Sumusta huolimatta kykenen erottamaan toisen sillan päällä ryhmän henkilöitä. Vaimeana kuulen soittimia, jotka säestävät surullisen epävireisiä lauluääniä. Kaukaisten kellojen ääni kantautuu luokseni kuin tarttuvat valitusten aallot. Ryhmä on mennyt ja kellot ovat vaimenneet. Poikkikadulla sairaalloiset värilliset neonvalot valaisevat heikosti. Lähden kävelemään sumun sisään. Kierreltyäni kujien ja siltojen poikki, tulen aukiolle. Se on neliönmuotoinen tori, nähtävästi tyhjä. Torin laatoitettu lattia johtaa minut laitaan, joka on tyynen veden peittämä. Vene, joka muistuttaa lauttaa, odottaa minua edessäpäin. Mutta ensin minun on kuljettava kahden pitkän naisrivin välistä. Heillä on päällään mustat tunikat ja käsissään soihdut, ja kulkiessani he lausuvat kuorossa: ”Oi kuolema!, jonka rajaton valtakunta ulottuu minne tahansa heihin, jotka elävät. Sinusta iällemme myönnetty määrä riippuu. Sinun iätön unesi tuhoaa väkijoukot, koska kukaan ei voi paeta mahtavaa liikettäsi. Sinulla ainoastaan on vapauttava tuomio, eikä mikään taito voita raivoasi, eikä mikään vetoomus kumoa hankettasi.” Noustessani lauttaan, minua auttaa lautturi, joka sitten jää seisomaan taakseni. Asetun tilavaan istuimeen. Huomaan, että kohoamme, kunnes olemme hiukan vedenpinnan yläpuolella. Sitten alamme liikkua leijuen ja meri allamme on avoin ja liikkumaton, kuin loputon peili, josta kuu heijastuu. Olemme saapuneet saarelle. Yön hämärässä erotan pitkän tien, jonka laidoilla on sypressejä. Vene lepää vedessä ja keinuu hieman. Nousen veneestä. Lautturi sensijaan pysyy aloillaan. Etenen suoraan puiden välistä. Puut humisevat tuulessa. Tiedän, että minua tarkkaillaan. Aavistan, että jokin tai joku on piilossa edessäpäin. Pysähdyn. Yhden puista takaa varjo kutsuu minua hitain elein. Kuljen häntä kohti, ja kun olen melkein perillä, synkkä huokaus, kuoleman henkäys osuu minua vasten kasvoja: ”Auta minua!”, varjo vaikertaa, ”tiedän, että olet tullut vapauttamaan minut tästä sekavasta vankilasta. Vain sinä voit tehdä sen... Auta minua!” Varjo selittää, että hän on tuo henkilö, jota kohtaan tunnen syvää kaunaa. (*) Ja aivan kuin hän olisi arvannut, mitä ajattelen, hän lisää: ”Ei ole väliä, onko henkilö, johon suhtaudut syvimmällä kaunalla, kuollut vai elossa, koska synkkien muistojen valta ei kunnioita mitään rajoja.” Sitten hän jatkaa: ”Sekin on aivan sama, ovatko viha ja kostonhimo pesiytyneet sydämeesi lapsuudesta asti vai eilisestä päivästä asti. Aikamme ei kulje ja siksi aina vainoamme, tullaksemme esiin muuntuneina erilaisiksi peloiksi tilaisuuden koittaessa. Ja nuo pelot ovat kostomme myrkystä, jota meidän on nieltävä aina vaan.” Kysyessäni, mitä minun olisi tehtävä, kuunsäde heikosti valaisee hänen huputettua päätään. Sitten haamu antaa minun nähdä hänet selkeästi ja tunnistan hänessä piirteet henkilöstä, joka aukaisi syvimmän haavani. (*) Sanon hänelle asioita, joita en olisi koskaan kertonut kenellekään; puhun hänelle niin vilpittömästi kuin kykenen. (*) Hän pyytää, että harkitsisin uudestaan ongelmaa ja että selittäisin tärkeimmät yksityiskohdat estottomasti, vaikka ilmaisuni olisivat loukkaavia. Hän korostaa, ettei minun tule jättää mainitsematta mitään tuntemaani kaunaa, sillä muutoin hän pysyy vankina ainiaan. Joten etenen hänen ohjeittensa mukaisesti. (*) Välittömästi hän näyttää minulle vahvaa kahletta, jolla hänet on kiinnitetty sypressiin. En epäröi, vaan rikon kahleen yhdellä iskulla. Sen seurauksena kaapu putoaa tyhjänä ja jää maahan lojumaan samalla kun hahmo haihtuu ilmaan ja sen ääni loittonee kohti korkeuksia, toistaen sanoja, jotka olen kuullut aiemmin: ”Hyvästi! Tulikärpänen kertoo jo aamun koittavan, kun sen hohde alkaa laantua. Hyvästi, hyvästi, hyvästi. Muista minua!” Ymmärtäessäni, että pian koittaa aamu, käännyn ympäri palatakseni veneelle, mutta sitä ennen kerään kaavun, joka on jäänyt jalkojeni eteen. Viikkaan kaavun käsivarrelleni ja kiiruhdan takaisinpäin. Lähestyessäni rantaa, useat luihut varjot kysyvät minulta, palaanko jonain päivänä vapauttamaan toisia kaunoja. Olen jo lähellä merta. Näen ryhmän naisia, jotka ovat pukeutuneet valkoisiin tunikoihin ja he pitävät soihtuja kohotetuin käsin. Saavun lautalle ja annan kaavun lautturille. Hän puolestaan antaa sen naisille. Yksi heistä sytyttää sen tuleen. Kaapu palaa ja tuli syö sen nopeasti, eikä siitä jää tuhkaa. Sillä hetkellä tunnen suurta helpotusta, kuin olisin vilpittömästi antanut anteeksi valtavan vääryyden. (*) Nousen lauttaan, joka nyt näyttää nykyaikaiselta pikaveneeltä. Kun lähdemme rannasta vielä edes käynnistämättä moottoria, kuulen naisten kuoron, joka sanoo: ”Sinulla on valta herättää tokkurainen, yhdistäen sydämen ja pään, vapauttaen mielen tyhjyydestä, hälvyttäen hämärän sisäisestä katseesta ja karkottaen unohduksen. Tule, siunattu mahti. Tosi muisto, joka suoristat elämän kohti sen oikeaa tarkoitusta.” Moottori käynnistyy samalla hetkellä, kun auringonnousu alkaa meren horisontista. Katson nuorta lautturia, jonka kasvot heijastavat voimaa ja selkeyttä, kun hän kiihdyttää hymyillen kohti merta. Nyt lähestyessämme päämääräämme hyvin nopeasti otamme vastaan pehmeät aallot. Auringon säteet kultaavat kaupungin upeat kupolikatot ja niiden ympärillä lentelevät kyyhkysten iloiset joukot. ELÄMÄN SUOJELIJA Kellun selälläni järvessä. Lämpötila on oikein miellyttävä. Voin helposti katsoa molemmille puolille kehoani ja huomaan, että kristallinkirkkaan veden läpi näen pohjaan saakka. Taivas on kirkkaan sininen. Hyvin lähellä on hiekkaranta, jonka hiekka on pehmeää ja melkein valkoista. Järvi on tyyni, ilman aaltoja, joita merellä olisi. Tunnen kehoni kelluvan pehmeästi ja rentoutuvan yhä enemmän, mikä tuottaa minulle ihmeellisen hyvinvoinnin tunteen. Tietyllä hetkellä päätän kääntyä toisinpäin ja sitten alan uida hyvin sopusuhtaisesti kohti rantaa, jolle saavuttuani poistun vedestä hitaasti kävellen. Maisema on trooppinen. Näen palmuja ja kookospähkinöitä samalla kun tunnen ihollani auringon ja tuulenvireen. Äkkiä oikealla päin huomaan luolan. Luolan lähellä kiemurtelee puron läpinäkyvä virta. Lähestyn luolaa ja samalla näen luolan sisällä naisen hahmon. Hänen päässään on kukkaseppele. Nyt näen hänen ihanat silmänsä, mutta en kykene arvioimaan hänen ikäänsä. Joka tapauksessa noiden ystävällisyyttä ja ymmärrystä säteilevien kasvojen takaa aavistan löytyvän suurta viisautta. Jään mietiskelemään luonnon hiljetessä. “Olen elämän suojelija”, hän sanoo. Vastaan hänelle epävarmasti, etten oikein ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Sillä hetkellä näen peuranvasan, joka nuolee hänen kättään. Sitten hän kutsuu minut luolaan ja osoittaa minulle paikan hiekalla, johon istun kasvot kohti sileää kiviseinämää. Tässä en näe häntä, mutta kuulen hänen sanovan minulle: “hengitä rauhallisesti ja kerro, mitä näät”. Alan hengittää hitaasti ja syvään. Kiveen ilmestyy heti selkeä kuva merestä. Hengitän sisään, ja aallot lyövät rantaan. Hengitän ulos, ja aallot vetäytyvät mereen. Hän sanoo minulle: “Kaikki kehossasi on rytmiä ja kauneutta. Niin monesti olet tuntenut inhoa kehoasi kohtaan, etkä ole ymmärtänyt tuota valtavan hienoa välinettä, millä voit ilmaista itseäsi maailmassa.” Sillä hetkellä kiviseinämään ilmestyy näkymiä elämäni tilanteista, joissa osoitan häpeää, pelkoa tai kauhua kehoni piirteitä kohtaan. Esiin tulee mielikuvia toisensa jälkeen. (*) Tunnen oloni epämukavaksi, kun tajuan, että hänkin näkee nuo tilanteet, mutta rauhoitun välittömästi. Sitten hän lisää: “Jopa sairauden ja vanhuuden aikana keho on kuin uskollinen koira, joka on seuranasi viime hetkeen saakka. Älä suutu sille, kun se ei kykene vastaamaan oikkuihisi. Pyri aina tekemään kehostasi vahva ja terve. Pidä siitä huolta, jotta se olisi palveluksessasi ja seuraa ainoastaan viisaiden neuvoja. Minä, joka olen kulkenut kaikkien aikojen halki, tiedän hyvin, että itse kauneuden määritelmäkin muuttuu. Jos et pidä kehoasi lähimpänä ystävänäsi, se tulee surulliseksi ja sairaaksi. Siksi sinun on hyväksyttävä se täysin. Se on väline, jolla voit ilmaista itseäsi maailmassa... Tahdon, että näet nyt, mikä osa kehostasi on heikko ja vähiten terve.” Heti, esiin tulee kuva siitä kehoni osasta. (*) Sitten hän asettaa kätensä siihen kohtaan ja tunnen elävöittävää lämpöä. Tunnen kasvavia energian aaltoja tuossa kohdassa ja koen hyvin syvästi, että hyväksyn kehoni sellaisena kuin se on. (*) “Pidä huolta kehostasi, seuraten ainoastaan viisaiden neuvoja, äläkä masenna kehoasi sellaisella pahoinvoinnilla, joka oikeasti on olemassa vain mielikuvituksessasi. Mene nyt, täynnä elinvoimaa ja mielenrauhaa.” Lähtiessäni luolasta lohdutettuna ja terveenä, juon kristallinkirkasta vettä purosta, mikä on kuin virkistyksen täyttymys. Aurinko ja tuulenvire hyväilevät kehoani. Kävelen valkoisten hiekkojen halki kohti järveä, johon astuessani näen lyhyen hetken ajan elämän suojelijan ääriviivojen heijastuvan lempeästi syvyyksistä. Menen veteen. Kehoni on rajaton lepo. (*) <a target="" rel="noopener noreferrer nofollow" href="/ohjatut-kokemukset-iii">LISÄÄ OHJATTUJA KOKEMUKSIA</a>

PELASTAVA TEKO Liikumme nopeasti isolla valtatiellä. Vieressäni kuljettajana on henkilö, jota en ole koskaan ennen nähnyt. Takapenkillä on kaksi naista ja yksi mies, joita myöskään en tunne. Auto kiitää ja sen ympärillä on toisia autoja, jotka liikkuvat rajusti, aivan kuin niiden kuljettajat olisivat humalassa tai tulleet hulluiksi. En ole varma, onko aamunkoitto vai iltahämärä. Kysyn matkakumppaniltani, mitä on meneillään. Hän katsoo minua salamyhkäisesti ja vastaa tuntemattomalla kielellä: ”Rex voluntas!” Käynnistän radion, josta kuuluu vahvoja räsähdyksiä ja sähköistä häiriömelua. Kuitenkin kykenen kuulemaan heikon metallisen äänen, joka toistaa monotonisesti: ”... rex voluntas... rex voluntas... rex voluntas...” Autojen liike hidastuu ja samalla näen tien varrella monia kaatuneita autoja ja tulipalon, joka leviää autosta toiseen. Pysähdyttyämme lähdemme kaikki pois autosta ja juoksemme pelloille ympärillämme ihmismeri, joka säntää kauhuissaan. Katson taaksepäin ja näen savun ja liekkien keskellä monia epäonnisia, jotka ovat jääneet kuolettavasti jumiin, mutta minun on juostava minua tönivän ihmisvyöryn viemänä. Tuon mielettömyyden keskellä yritän, tuloksetta, saavuttaa naisen, joka suojelee lastaan samalla kun väkijoukko kulkee heidän ylitseen ja monet kaatuvat maahan. Sekasorron ja väkivallan yleistyessä päätän kulkea loivan sivuttaisesti, jotta pääsisin eroon joukosta. Tähtään kohti korkeampaa paikkaa, joka pakottaa hullaantuneet hidastamaan juoksutahtiaan. Monet kaatuneet tarttuvat vaatteisiini, joista tulee repaleisia. Mutta tosiaan väen tiiviys vähenee. Onnistun pääsemään irti ja nyt jatkan nousua, täysin hengästyneenä. Pysähtyessäni hetkeksi huomaan, että väkijoukko kulkee päinvastaiseen suuntaan kuin minä, varmaankin ajatellen, että alamäkeen juosten pääsee nopeammin pois tästä tilanteesta. Tunnistan kauhuissani, että alue loppuu jyrkänteeseen. Huudan niin kovaa kuin kykenen varoittaakseni, vaikka vain lähimpänä olevia, edessä olevasta katastrofista. Silloin yksi mies irtautuu joukosta ja lähestyy minua juosten. Hänen vaatteensa ovat riepaleina ja hän on täynnä haavoja. Kuitenkin olen hyvin iloinen, että hän voi pelastautua. Saapuessaan hän tarttuu käsivarteeni ja huutaen kuin hullu osoittaa alaspäin. En ymmärrä hänen kieltään, mutta luulen, että hän tahtoo, että auttaisin pelastamaan jonkun. Pyydän, että hän odottaisi hetken, koska tällä hetkellä se on mahdotonta... Tiedän, ettei hän ymmärrä minua. Hänen epätoivonsa on raastavaa. Sitten tuo mies yrittää palata, ja sillä hetkellä kaadan hänet päistikkaa maahan. Hän jää maahan vaikertaen katkerasti. Omasta puolestani ymmärrän, että olen pelastanut hänen elämänsä sekä hänen omatuntonsa, koska hän yritti pelastaa jonkun, mutta hänet estettiin. Nousen vähän enemmän ja saavun viljelysmaille. Maa on pehmeää ja siinä on vakoja, koska vähän aikaa sitten se on kynnetty traktorilla. Kuulen kaukana aseiden laukauksia ja luulen ymmärtäväni, mitä tapahtuu. Lähden kiireesti paikalta. Jonkun ajan kuluttua pysähdyn. On täysin hiljaista. Katson kaupungin suuntaan, ja näen pelottavaa säteilyä. Alan tuntea, että maa liikkuu jalkojeni alla ja syvyyksistä kuuluva jyrinä varoittaa minua tulevasta maanjäristyksestä. Pian olen menettänyt tasapainoni. Jään maahan pitkälleni, katsoen taivasta huimaantuneena. Järistys on päättynyt. Näen valtavan kuun, joka on kuin veren peittämä. On tukahduttavan kuuma ja hengitän ilmakehän syövyttävää ilmaa. Edelleenkään en tajua, onko koittamassa aamu vai yö... Olen jo istuma-asennossa. Kuulen kasvavaa jylinää. Lyhyen ajan kuluttua taivas täyttyy sadoista lentokoneista, jotka kuin kuolevaiset hyönteiset katoavat kohti tuntematonta päämäärää. Löydän lähistöltä ison koiran, joka katsoo kuuta ja alkaa ulvoa, kuulostaen melkein kuin sudelta. Kutsun koiraa. Eläin lähestyy arasti. Saapuu luokseni. Silitän pehmeästi sen harjakasta turkkia. Huomaan, kuinka sen keho tutisee kauttaaltaan. Koira lähtee luotani ja alkaa kulkea poispäin. Nousen seisomaan ja seuraan koiraa. Siten kuljemme jo kivisen alueen poikki, kunnes saavumme purolle. Janoinen eläin asettuu paikoilleen ja alkaa juoda vettä ahnaasti, mutta hetken päästä perääntyy ja kaatuu. Lähestyn, kosketan sitä ja varmistun, että eläin on kuollut. Tunnen uuden järistyksen, joka melkein kaataa minut, mutta menee ohi. Käännyn ympäri ja erotan taivaalla kaukana neljä pilvimuodostelmaa, jotka etenevät kuurouttavassa ukkosenjyrinässä. Ensimmäinen on valkoinen, toinen punainen, kolmas musta ja neljäs keltainen. Ja nämä pilvet muistuttavat neljää myrskyratsuilla matkaavaa aseistautunutta ratsastajaa, jotka kulkevat läpi taivaiden ja tuhoavat kaiken maanpäällisen elämän. Juoksen, yrittäen paeta pilviltä. Ymmärrän, että jos sade koskee minuun, myrkytyn. Juoksen edelleen, mutta yhtäkkiä eteeni nousee valtava hahmo. Se on jättiläinen, joka tukkii tieni. Se heiluttaa uhkaavasti tulista miekkaa. Huudan, että minun on päästävä eteenpäin, koska radioaktiiviset pilvet lähestyvät. Hän vastaa, että hän on robotti, joka on laitettu siihen estämään tuhoisien henkilöiden kulun. Hän lisää, että hänellä on sädeaseet, joten minun ei pidä lähestyä. Näen, että jätti seisoo kahden alueen rajalla; tämän, mistä tulen, joka on kivinen ja kuihtuva, ja tuon toisen, joka on täynnä kasvillisuutta ja elämää. Silloin huudan: ”Sinun on annettava minun mennä, koska olen tehnyt hyvän teon!” ”Mikä on hyvä teko?”, kysyy robotti. ”Se on teko, joka rakentaa, joka on yhteistyössä elämän kanssa.” ”Hyvä on,” hän lisää, ”mitä merkittävää olet tehnyt?” ”Olen pelastanut ihmisen varmalta kuolemalta ja lisäksi olen pelastanut hänen omatuntonsa.” Välittömästi jättiläinen astuu syrjään ja loikkaan suojatulle alueelle juuri, kun ensimmäiset sadepisarat tippuvat. Edessäni on maatila. Lähellä on maanviljelijöiden koti. Ikkunoista kajastaa pehmeä valo. Juuri silloin huomaan, että päivä on koittamassa. Saapuessani talolle, karkea, lempeän oloinen mies kutsuu minut sisään. Sisällä on monilukuinen perhe, joka valmistautuu päivän askareisiin. He kutsuvat minut istumaan pöytään, jossa on tarjolla yksinkertaista ja lohdullista ruokaa. Pian huomaan juovani vettä, joka on puhdasta kuin lähdevesi. Lapset juoksentelevat ympärilläni. ”Tällä kertaa”, sanoo isäntäni, ”te pakenitte. Mutta sitten, kun uudestaan teidän on kuljettava kuoleman rajan yli, mitä eheyttä voitte osoittaa?” Pyydän, että hän selittäisi lisää, koska hänen sanansa tuntuvat minusta oudoilta. Hän selittää: ”Yritä muistaa sitä, mitä voisimme kutsua 'hyviksi teoiksi' (kutsuaksemme niitä jollain nimellä), elämäsi aikana tekemiäsi. Tietenkään en puhu niistä niinkutsutuista 'hyvistä teoista' joita jotkut tekevät odottaen jonkinlaista palkintoa. Teidän pitää muistaa vain niitä tekoja, joista teille on jäänyt tuntemus, että mitä olette tehneet toisille, on parhaaksi heille... yksinkertaisesti näin. Annan teille kolme minuuttia, jotta voitte tutkiskella elämäänne ja tunnistaa, mitä sisäistä köyhyyttä teissä onkaan, hyvä ystävä. Vielä viime suositus: jos teillä on lapsia tai muita hyvin rakkaita olentoja, älkää sekoittako sitä, mitä tahdotte heille siihen, mikä on heille parhaaksi.” Tämän sanottuaan hän poistuu talosta ja koko perhe poistuu. Jään yksin mietiskelemään maanviljelijän ehdotusta. (*) Lyhyen ajan kuluttua mies tulee sisään ja sanoo minulle: ”Näethän nyt, miten tyhjä olet sisältä ja jos ette ole tyhjä, niin se on siksi, että olette sekaisin. Eli joka tapauksessa olette tyhjä sisältä. Annahan, kun suosittelen jotain ja hyväksy se, koska vain siitä on teille hyötyä tästä eteenpäin. Tästä päivästä lähtien, älä anna yhdenkään päivän kulua täyttämättä elämääsi.” Eroamme. Kaukaisuudesta kuulen hänen huutonsa: ”Sanokaa ihmisille tämä mitä te jo tiedätte!” Etäännyn maatilasta kaupunkini suuntaan. Tämän olen oppinut tänään: kun ihminen ajattelee vain omia intressejään ja henkilökohtaisia ongelmiaan, niin hän kantaa kuolemaa sielussaan, ja kaikki mitä hän koskee, kuolee hänen kanssaan. TURHAT TOIVEET Olen tullut paikkaan, jota minulle suositeltiin. Olen tohtorin talon edustalla. Pieni kyltti ilmoittaa: “Ken tästä astuu, saa kaiken toivon heittää.” Soitettuani ovikelloa, ovi aukeaa ja sairaanhoitaja ottaa minut vastaan. Hän osoittaa minulle tuolin, johon istun. Hän puolestaan asettuu pöydän taakse, minua vastapäätä. Hän ottaa esiin paperiarkin, asettaa sen kirjoituskoneeseensa ja kysyy: - Nimi? Vastaan. Ikä? …, Ammatti? …, Siviilisääty? … Veriryhmä? … Sitten hoitajatar täyttää tiedot perheeni sairaushistoriasta. Vastaan kysymykseen omista aiemmista sairauksistani. (*) Vastaan välittömästi seuraavaan kysymykseen ja luon katsauksen kaikista onnettomuuksista, mitä olen kokenut lapsuudestani lähtien. (*) Sairaanhoitaja katsoo minua suoraan silmiin ja kysyy hitaasti: “Rikostausta?” Vastaan, hieman häkeltyneenä. Kun hän sanoo, “entä mitkä ovat toiveesi elämässäsi?”, keskeytän kuuliaisen vastaamisjärjestykseni ja pyydän selitystä. Hoitajatar katsoo minua kylmästi kuin olisin mitätön hyönteinen ja vastaa: “Toiveet ovat toiveita! Alapa nyt kertoa ja vähän vikkelään, minulla on sovittu tapaaminen miesystäväni kanssa.” Nousen tuolista ja kädenheilautuksella repäisen paperin kirjoituskoneesta. Sitten revin paperin ja heitän palaset roskakoriin. Käännyn ympäri ja lähden ovelle, josta tulin sisään. Koita avata ovea, mutta se ei aukea. Selkeästi ärsyyntyneenä huudan sairaanhoitajaa avaamaan ovea. Hän ei vastaa. Käännyn ympäri ja näen, että istuin on tyhjä. Harppovin askelin saavun toiselle ovelle, jonka takana käsitykseni mukaan on lääkärin vastaanottohuone. Ajattelen, että siellä tohtori on ja esitän hänelle valitukseni. Ajattelen, että sinne tuo välkky sairaanhoitajakin pakeni. Avaan oven ja onnistun juuri pysähtymään parin senttimetrin päässä seinästä. “Oven takana seinä, onpa kiva keksintö!” … Juoksen ensimmäiselle ovelle, joka tällä kertaa aukeaa ja törmään taas seinään, joka estää kulun. Kuulen miehen äänen kaiuttimesta: “Mitkä ovat toiveesi?” Kokoan itseni ja sanon tohtorille, että olemme aikuisia ihmisiä ja että suurin toiveeni on tietenkin päästä pois tästä naurettavasta tilanteesta. Hän sanoo: “Sisäänkäynnin luona oleva kyltti osoittaa, että tulijoiden on jätettävä kaikki toivo.” Tilanne vaikuttaa minusta kuin groteskilta vitsiltä, joten istun tuoliin odottamaan jonkinlaista tilanteen ratkeamista. “Aloitetaanpa uudestaan”, ääni sanoo. “Muistattehan, että lapsena teillä oli monia toiveita. Ajan kuluessa huomasitte, että nuo toiveet eivät tule koskaan toteutumaan. Niinpä hylkäsitte nuo ihanat suunnitelmat... Muistelkaapa.” (*) “Myöhemmin”, ääni jatkaa, “tapahtui lisää asioita ja teidän oli hyväksyttävä, että toiveenne eivät toteudukaan... Muistakaa.” (*) “Lisäksi teillä on monia toiveita tällä hetkellä. En viittaa toiveeseen päästä pois tästä eristyksestä, koska tämä sisustuksellinen temppu on jo hävitetty. Kyse on toisista aiheista. Puhun siitä, mitkä ovat tulevaisuudentoiveenne.” (*) “Ja mitkä niistä ovat sellaisia, että tiedätte salaisesti, etteivät ne koskaan tule toteutumaan? Ajatelkaa asiaa vilpittömästi.” (*) “Ilman toivoa emme voi elää. Mutta kun tiedämme, että toiveemme ovat turhia, niin emme voi ylläpitää niitä loputtomasti, koska ennemmin tai myöhemmin kaikki päätyy epäonnistumiseen ja kriisiin. Jos voisitte syventyä sisäisyyteenne ja päästä kosketuksiin niiden toiveiden kanssa, joista tunnistat, etteivät ne tule toteutumaan, ja jos myös tekisitte sen ponnistuksen, että jättäisitte nuo toiveet tänne lopullisesti, niin todellisuudentajunne kehittyisi. Siksi työskennelkäämme tämän ongelman parissa vielä uudestaan... Etsikää syvällisimpiä toiveitanne. Niitä, joista tunnette, etteivät ne koskaan tule toteutumaan. Olkaa varovainen, älkää erehtykö! On myös asioita, jotka teistä vaikuttavat mahdollisilta, älkää koskeko niihin. Ottakaa esiin vain ne, jotka eivät tule toteutumaan. No niin, etsikää täysin vilpittömästi, vaikka se tuntuisi hieman kivuliaalta.” (*) “Poistuessanne huoneesta, kehottakaa itseänne jättämään turhat toiveenne tänne lopullisesti.” (*) “Ja nyt tämän tehtävän viimeinen osa. Tutkikaa puolestanne myös niitä muita tärkeitä toiveita, jotka teistä ovat mahdollisia. Annan teille neuvon. Ohjatkaa elämäänne ainoastaan sen mukaan, minkä uskotte mahdolliseksi tai jonka aidosti tunnette toteutuvaksi. Sillä ei ole väliä, tapahtuuko sitten juuri niin, koska kuitenkin toiveenne antoivat toiminnallenne suunnan.” (*) “Lopulta olemme valmiita. Poistukaa nyt samaa tietä, mitä tulitte ja tehkää se välittömästi, sillä minulla on tapaaminen sihteerini kanssa.” Nousen ylös. Astun muutaman askeleen ovelle, avaan oven ja poistun. Katson sisäänkäynnin luona olevaa kylttiä, josta luen: “Ken tästä poistuu, saa tässä kaiket turhat toiveet heittää.” TOISTUMINEN On yö. Kävelen hämärästi valaistussa paikassa. Se on kapea kuja. En näe ketään. Joka tapauksessa, sumun läpi hohtaa etäinen valo. Askeleni kaikuvat pahaenteisesti. Kiirehdin kulkuani saavuttaakseni edessäpäin olevan lyhdyn. Saapuessani lyhdyn luo, huomaan ihmishahmon. Hahmo on kahden tai kolmen metrin päässä. Hän on vanha nainen, jonka kasvot ovat puoliksi peitossa. Äkkiä, käheällä äänellä, hän kysyy paljonko kello on. Katson kelloa ja vastaan: “Kello on kolme aamulla.” Jatkan matkaani nopeasti, upoten taas sumun ja pimeyden keskelle, toivoen pääseväni seuraavalle lyhdylle, joka erottuu kaukana edessäpäin. Seuraavan lyhdyn luota löydän taas saman naisen. Katson kelloa, ja se näyttää kaksi ja kolmekymmentä. Alan juosta kohti seuraavaa lyhtyä ja samalla käännän pääni taaksepäin. Näen, että loittonen hahmosta, joka jää paikoilleen kauas taakse. Tullessani juosten seuraavalle lyhdylle, näen, että sama hahmo odottaa minua siellä. Katson kelloa. Kello on kaksi. Juoksen nyt hillittömästi ohi lyhtyjen ja vanhusten, kunnes läkähtyneenä pysähdyn puoliväliin. Katson kelloon ja näen saman naisen kasvot. Tajuan, että tämä on loppu... Kaikesta huolimatta yritän ymmärtää tilannetta ja kysyn itseltäni toistamiseen: “mitä juoksen pakoon? … mitä juoksen pakoon?” Vanhuksen käheä ääni vastaa minulle: “Olen takanasi ja edessäsi. Joka on ollut, tulee olemaan. Mutta olet hyvin onnekas, koska olet kyennyt pysähtymään ja miettimään hetken. Jos ratkaiset tämän, voit päästä omasta ansastasi.” (*) Tunnen itseni järkyttyneeksi ja voipuneeksi. Silti ajattelen, että on olemassa ratkaisu. Jokin saa minut muistamaan monia epäonnistumisen tilanteita elämässäni. Oikeastaan juuri nyt mieleeni muistuvat lapsuuteni ensimmäiset epäonnistumiset. (*) Sitten muistan nuoruuteni epäonnistumiset. (*) Myös lähempien aikojen epäonnistumiset. (*) Tajuan, että tulevaisuudessa epäonnistumiset tulevat edelleen toistumaan, toinen toisensa jälkeen. (*) Kaikissa epäonnistumisissani on ollut jotain samanlaista ja se on, että asiat, mitä tahdoin tehdä, eivät olleet järjestyksessä. Ne olivat sekavia haluja, jotka päätyivät vastustamaan toisiaan. (*) Huomaan, että juuri nytkin monet asiat, mitä tahtoisin saavuttaa tulevaisuudessa, ovat ristiriidassa keskenään. (*) En tiedä, mitä tekisin elämälläni, ja kuitenkin tahdon monia asioita, sekavasti. Kyllä, pelkään tulevaisuutta, enkä tahtoisi, että aiemmat epäonnistumiset toistuvat. Elämäni on jumittunut tälle usvaiselle kujalle, himmeiden valopilkkujen välille. Odottamattomasti valo syttyy yhteen ikkunaan ja sieltä joku huutaa: “Tarvitsetko jotain?” - Kyllä, vastaan, minun tarvitsee päästä pois täältä! - Ai jaa, voi ei, yksin et voi päästä pois. - Kerro sitten, miten minun on tehtävä. - En osaa sanoa. Ja jos vielä huutelemme, niin kaikki naapurit heräävät. Naapurien unella ei ole leikkimistä! Hyvää yötä. Valo sammuu. Sitten minussa herää vahvin toive: päästä pois tästä tilanteesta. Otan huomioon, että elämäni muuttuu vain, jos löydän ratkaisun, tien ulos. Kujalla näyttää olevan suunta, mutta tuo suunta on vain toistoa syntymästä kuolemaan. Petollinen suunta, virhemerkitys, valheellinen tarkoitus. Lyhdyltä toiselle, kunnes jonain hetkenä voimani pettävät lopullisesti. Huomaan vasemmalla puolellani tienviittoja, joissa on eri suuntiin osoittavia merkintöjä. Kujan tienviitassa lukee kujan nimi: “Elämän toistuminen”. Toisessa lukee: “Elämän kieltäminen” ja kolmannessa “Elämän rakentaminen”. Jään miettimään hetken ajan. (*) Otan suunnan, johon kolmas tienviitta osoittaa. Poistuessani kujalta leveälle ja valoisalle puistokadulle koen, että olen löytämäisilläni jotain ratkaisevan tärkeää. (*) <a target="" rel="noopener noreferrer nofollow" href="/ohjatut-kokemukset-iv">LISÄÄ OHJATTUJA KOKEMUKSIA</a>

MATKA Etenen ylämäkeen kävellen vuoristopolkua pitkin. Pysähdyn hetkeksi ja katson taakseni. Kaukana näen joen uoman ja jotain, joka voisi olla pieni metsikkö. Vielä kauempana siintää punertava aavikko, joka on häipymässä illan hämärään. Jatkan matkaani kävellen lyhyen matkaa ylämäkeen pitkin polkua, joka kapenee ja lopulta katoaa. Tiedän, että edessä on vielä viimeinen etappi, vaikein etappi, ennenkuin pääsen ylängölle. Lumi ei juurikaan vaikeuta kulkuani, joten jatkan nousua. Olen saapunut kivisen seinämän luo. Tutkin seinämää varovaisesti ja löydän sen rakenteesta lohkeaman, jota pitkin voisin kiivetä. Aloitan kiipeämisen tukemalla vaelluskenkäni kielekkeitä vasten. Painan selkäni lohkeaman toiseen reunaan ja vipuan itseäni ylöspäin kyynärpääni ja toisen käteni avulla. Nousen ylöspäin. Lohkeama on kaventunut. Katson ylöspäin ja alaspäin. Olen matkan puolessavälissä. On mahdotonta liikkua kumpaankaan suuntaan. Vaihdan asentoa ja käännyn kasvokkain liukkaan kiviseinämän pintaan. Varmistan jalkojeni otteen ja hyvin hitaasti ojennan toisen käsivarren ylöspäin. Kiviseinämä kasvojeni edessä hohkaa hengästyneen huohotukseni kosteudesta. Tunnustelen kädelläni tietämättä, löytyykö jostain pieni halkeama. Ojennan toisen käden varovasti. Tunnen tasapainoni järkkyvän. Pääni alkaa hitaasti etääntyä seinämästä. Sitten koko kehoni. Olen kaatumassa selälteni... mutta löydän pienen raon, mihin tartun sormillani. Saan hyvän otteen ja jatkan nousua, kiiveten vaivatta viimeisen ponnistuksen. Viimeinkin saavun jyrkänteen huipulle. Nousen seisomaan. Edessäni avautuu loputon tasanko. Kävelen muutaman askeleen eteenpäin. Sitten käännyn ympäri. Jyrkänteen alla on yö, tasangolla auringon viime säteet pakenevat moninaisin sävyin. Vertailen molempia tiloja, kun kuulen läpitunkevan äänen. Katson ylös, ja näen loistavan kiekon, joka kaartelee yläpuolellani ja alkaa laskeutua. Kiekko on laskeutunut lähelleni. Tunnen sisäisen kutsun ja lähestyn sitä avoimin mielin. Astuessani sen sisään tunnen kulkevani huoneenlämpöisen ilmaverhon lävitse. Välittömästi tunnen kehoni keventyvän. Olen läpinäkyvän puolipallon, kuplan sisällä. Kuin jättimäisen kuminauhan voimasta, ampaisemme suoraan ylöspäin. Luulen, että kuljemme kohti tähdistöä Beta Hydris, tai ehkä kohti muodostelmaa NGC3621. Ehdin pikaisesti nähdä tasangon iltahämärässä. Nousemme kovempaa vauhtia ja taivas pimenee ja Maa etääntyy. Tunnen nopeuden kiihtyvän. Kirkkaat tähdet vaihtavat väriä, kunnes katoavat täyteen pimeyteen. Edessäpäin näen yksinäisen kullanvärisen valopilkun, joka kasvaa. Menemme sitä kohti. Tullessamme sen luo huomaan, että se on suuri rengas, joka jatkuu valtavan pitkänä, läpinäkyvänä käytävänä. Hetken päästä pysähdymme yhtäkkisesti. Olemme laskeutuneet avoimeen paikkaan. Kuljen ilmaverhon läpi ja poistun kuplasta. Olen läpinäkyvien seinien välissä ja kun kuljen seinien läpi, ne vaihtavat väriä musikaalisesti. Jatkan eteenpäin, kunnes saavun tasaiseen tilaan, jonka keskellä näen ison liikkuvan kohteen, jota on mahdotonta käsittää katsomalla, koska kun katse seuraa sen pintaa mihin tahansa suuntaan, katse eksyy kohteen sisälle. Minua huimaa ja katson poispäin. Kohtaan hahmon, joka vaikuttaa inhimilliseltä. En kykene näkemään hänen kasvojaan. Hän ojentaa kätensä minulle ja kädessä näen loistavan pallon. Lähestyn häntä ja täyden hyväksynnän tekona otan pallon ja asetan sen otsaani vasten. (*) Sitten täydessä hiljaisuudessa havaitsen, kuinka jotain uutta alkaa elää sisäisyydessäni. Toistuvat aallot ja kasvava voima kylpevät kehoani, ja olemuksessani purkautuu esiin syvällinen ilo. (*) Tiedän, että hahmo kertoo minulle sanattomasti: "Palaa maailmaan otsasi ja kätesi kirkkaana." (*) Niinpä hyväksyn kohtaloni. Sitten menen kuplaan, käytävään, tähtien ohitse, tasangolle ja kiviseinämälle. (*) Lopuksi saavun polulle ja itseeni, nöyräksi vaeltajaksi, joka palaa kansansa pariin. (*) Palaan kirkkaana tunteihin, päivän rutiineihin, ihmisen kipuun ja yksinkertaisiin iloihin. Annan käsistäni mitä voin, otan vastaan loukkaukset ja ystävien tervehdykset, ja laulan sydämelle, joka pimeästä kuilusta syntyy uudestaan kaivatun Tarkoituksen valossa. FESTIVAALI Makaan sängyssä huoneessa, joka vaikuttaa sairaalan huoneelta. Kuulen vaimeasti tippojen tippuvan hanasta, joka on suljettu huonosti. Yritän liikuttaa ruumiinjäseniäni ja päätäni, mutta ne eivät vastaa. Ponnistelen pitääkseni silmäluomet auki. Ilmeisesti joku vieressäni sanoi juuri, että onnekseni vaara on ohi… nyt on vain levättävä. En tiedä miksi, mutta nuo epämääräiset sanat tuovan minulle suuren helpotuksen tunteen. Tunnen kehoni puutuneena ja painavana, yhä rennompana. Katto on valkoinen ja sileä, mutta jokainen kuulemani putoava tippa välähtää sen pinnassa kuin valonsäde. Yksi tippa, yksi säde. Sitten toinen. Sitten monta sädettä. Sen jälkeen aaltoja. Katto muuttuu sydämeni rytmissä. Tämä saattaa johtua silmissäni olevista verisuonista, kun veren aallot lyövät. Rytmi alkaa piirtää nuoren henkilön kasvoja. ”Hei sinä!”, hän sanoo ”mikset tule mukaan?” ”Selvä”, ajattelen, ”miksipä ei?” … Edessäpäin on käynnissä musiikkifestivaali ja soittimien ääni täyttää valolla valtavan tilan, joka on kuin vuorattu vihreällä nurmikolla ja kukilla. Makailen niityllä ja katson kohti näyttämöä. Ympärilläni on valtava määrä ihmisiä, mutta ilokseni huomaan, ettei ole tungosta, koska tilaa on paljon. Kaukana kykenen näkemään vanhoja lapsuudenystäviä. Minusta tuntuu, että he todella nauttivat olostaan. Keskitän huomioni yhteen kukkaan, jota koko kasviin yhdistää kapea varsi, jonka pinta on läpinäkyvä ja sen sisällä syvenee hohtava vihreys. Ojennan käteni ja kuljetan pehmeästi yhtä sormea pitkin sileää ja tuoretta vartta. Liikettä tauottaa hienoisesti vähäisen leveämmät kohdat varressa. Siten nousen smaragdinvihreitten lehtien välistä saapuen terälehtiin, jotka aukeavat monivärisenä räjähdyksenä. Terälehtiä, jotka ovat kuin kristalleja ylevässä katedraalissa, terälehtiä kuin rubiineja ja kuin tuli hirsissä kokossa aamun koittaessa... Ja tuossa sävyjen tanssissa, tunnen, että kukka elää kuin se olisi osa minua. (*) Ja kukka, kosketukseni liikuttamana, päästää putoamaan tipan kastetta, joka laiskasti juuri ja juuri roikkui kiinni latvuksen lehdessä. Tippa värisee ovaalin muotoisena, sitten se pitenee ja jo tyhjyydessä se litistyy, kunnes taas pyöreytyy, tippuen loputtomassa ajassa. Pudoten ja pudoten, rajattomassa tilassa... Lopuksi laskeutuu sienen heltan päälle ja pyörii sitä pitkin kuin painava elohopea valuen kohti laitaa. Siellä, vapauden kouristuksessa tippa hyppää allaan olevaan pieneen lammikkoon, jossa se nostattaa hyökyaallon, joka huuhtelee kivistä, marmorista saarta. (*) Nostan katseeni nähdäkseni kullanvärisen mehiläisen, joka saapuu imemään mettä kukasta. Ja tuossa rajussa elämän spiraalissa puristan törkeän käteni, etäännyttäen sen tuosta häikäisevästä täydellisyydestä. Käteni... Katson sitä mykistyneenä, kuin näkisin sen ensimmäistä kertaa. Käännän sen ympäri, koukistan ja ojennan sormia, näen kämmenen uurteet ja käden viivoista ymmärrän, että kaikki maailman tiet yhtyvät siellä. Tunnen, että käteni ja sen syvälliset viivat eivät kuulu minulle, ja kiitän sisäisyydessäni tätä kehoni omistuksenhalusta pääsemistä. Edessäni festivaali etenee ja tiedän, että musiikki muodostaa yhteyden minun välilläni ja tuon tytön välillä, joka katsoo mekkojaan ja tuon nuoren miehen välillä, joka silittää kissaa ja nojailee puuhun. Tiedän, että olen elänyt tämän aiemmin ja että olen nähnyt puun kurttuisen siluetin ja kehojen kokoerot. Jo toista kertaa olen huomannut nämä pilvet, jotka ovat okran värisiä ja pehmeitä, mutta kuin pahvista leikattuja taivaan puhdasta sinistä vasten. Ja olen myös elänyt tämän ajattoman tunteen, jossa on kuin silmiäni ei olisi olemassa, koska ne näkevät kaiken läpinäkyvänä kuin ne eivät olisi arkipäiväisen katseen silmät, jotka samentavat todellisuuden. Tunnen, että kaikki elää, ja että kaikki on hyvin. Että musiikilla ja asioilla ei ole nimeä ja että mikään ei todella voi nimetä niitä. (*) Samettisissa perhosissa, jotka lentelevät ympärilläni, tunnistan huulien lämmön ja onnellisten unelmien haurauden. Sininen kissa kulkee läheltäni. Huomaan jotain ilmeistä: kissa liikkuu itsekseen, ilman johtoja, ilman kauko-ohjausta. Se tekee niin itsestään ja tämä hämmästyttää minut. Kissan täydellisissä liikkeissä ja sen ihanien keltaisten silmien takana tiedän olevan elämän ja että kaikki muu on pintaa, kuten puun kuori, kuten ne perhoset, kuten se kukka, kuten elohopeamainen tippa, kuten pahvista leikatut pilvet, kuten yhdistyvien teiden kädet. Hetken ajan, minusta tuntuu, että olen yhteydessä johonkin yleismaailmalliseen. (*) … Mutta pehmeä ääni keskeyttää minut juuri, kun olin siirtymässä toiseen tajunnantilaan. ”Luuletteko, että asiat ovat niin?” kuiskaa tuntematon naisääni. ”Sanoisin, että asiat eivät ole siten, eivätkä toisella tavoin. Pian palaatte harmaaseen maailmaanne, jossa ei ole syvyyttä, eikä iloa, eikä laajuutta. Ja uskotte, että olette menettäneet vapauden. Nyt ette ymmärrä minua, koska teillä ei ole kykyä ajatella, mitä tahdotte. Teidän ilmeinen vapauden tilanne on vain seurausta kemiasta. Tämä tapahtuu tuhansille henkilöille, joita neuvon joka kerta. Hyvää päivänjatkoa!” Ystävällinen rouva on kadonnut. Koko maisema alkaa pyöriä vaaleanharmaana spiraalina, kunnes aaltoileva katto ilmestyy. Kuulen vesitipan, joka tippuu hanasta. Tiedän, että makaan huoneessa. Koen, että aistien puutuneisuus hälvenee. Yritän liikuttaa päätä, ja pää liikkuu. Sitten kehon jäseniä. Venyttelen ja huomaan olevani täysin kunnossa. Hyppään ylös sängystä helpottuneena kuin olisin nukkunut vuosikausia. Kävelen huoneen ovelle. Avaan sen. Löydän käytävän. Kävelen nopeasti rakennuksen uloskäynnin suuntaan. Saavun uloskäynnille. Näen suuren, auki olevan oven, jonka läpi kulkee paljon ihmisiä molempiin suuntiin. Kävelen portaat alas ja saavun kadulle. On aikaista. Katson aikaa seinällä olevasta kellosta ja tajuan, että minun pitää kiirehtiä. Pelästynyt kissa kulkee kävelijöiden ja autojen välistä. Katson, kuinka kissa juoksee ja tietämättä miksi, sanon itselleni: ”On olemassa toinen todellisuus, jota silmäni eivät näe joka päivä.” KUOLEMA Luulen, että olen teatterissa. Kaikkialla on pimeää. Vähän kerrassaan näyttämö alkaa valaistua, ja nyt huomaan olevani itse näyttämöllä. Ympäristö on kuin elokuvasta. Yhdellä suuntaa valaisevat soihdut, taustalla valtava kaksitahoinen vaaka. Katto on mahdollisesti holvikatto, ja uskoakseni erittäin korkea, koska en näe sen rajoja. Huomaan joitakin kiviseinämiä, puita ja suonsilmäkkeitä näyttämön keskiosassa. Koko ympäristö mahdollisesti jatkuu hyvin sankkana viidakkona. Joka puolella on ihmishahmoja, jotka liikkuvat vaivihkaa. Äkkiä kaksi huputettua henkilöä tarttuu käsivarsiini. Sitten vakava ääni kysyy minulta: - Mistä tulit? En tiedä, mitä vastata, joten selitän, että tulin “sisältä”. - Mitä tarkoittaa “sisältä”? ääni kysyy. Sepitän vastauksen: “Koska asun kaupungissa, maaseutu on 'ulkopuolella'. Maaseudun väelle puolestaan kaupunki on 'ulkona'. Asun kaupungissa, eli 'sisällä' ja siksi sanon, että tulen 'sisältä' ja nyt olen 'ulkona'.” - Tuo on hölynpölyä, tulet meidän valtakuntaamme siten, että tulet “ulkopuolelta”. Tämä ei ole maaseutu, vaan sinun “sisäisyytesi”. Ajattelitko ehkä, että tämä on teatteri? Tulit teatteriin, joka on taas on kaupungissasi. Kaupunki, jossa asut, on teatterin ulkopuolella. - Ei, vastaan, - teatteri on osa kaupunkia, jossa asun. - Kuuntele, röyhkimys, ääni sanoo, lopettakaamme tämä naurettava keskustelu. Ensinnäkään et enää asu kaupungissa. Asuit kaupungissa, ja käsityksesi siitä, mikä on “sisällä” ja mikä “ulkona” on jäänyt menneeseen kiinni. Nyt olet toisessa tila-ajassa. Tässä ulottuvuudessa asiat toimivat toisella tavoin. Välittömästi vastapäätä tulee esiin vanha ukkeli, joka kantaa oikeassa kädessään astiaa. Tullessaan luokseni, hän työntää toisen kätensä kehooni sisään, kuin ruumiini olisi sulaa voita. Ensin hän ottaa maksani ulos ja asettaa sen kulhoonsa, sitten hän ottaa munuaiseni, vatsalaukkuni, sydämeni ja lopuksi kaivaa umpimähkään kaiken, mitä eteen sattuu, kunnes astia läikkyy yli. Minulla puolestaan ei ole mitään erikoisia tuntemuksia. Äijä pyörii ympäriinsä, vie sisuskaluni vaa'an luo ja asettaa ne toiseen vaakakuppiin, joka laskeutuu lattialle saakka. Ajattelen, että olen lihakaupassa, missä eläinten osia ja paloja punnitaan asiakkaitten katsoessa. Itse asiassa eräs rouva, jolla on kädessään ostoskori, yrittää poimia suoliani, mutta ukkeli työntää hänet pois ja huutaa: “Mitäs tämä on olevinaan? Kuka sinulle on antanut luvan viedä näitä paloja?” Sitten hän nousee pienen portaikon avulla ylhäällä olevan vaakakupin ääreen ja asettaa tyhjälle vaakakupille pöllön höyhenen. Ääni puhuttelee minua taas, näillä sanoilla: “Nyt, kun olet kuollut ja olet laskeutunut varjojen maailman kynnykselle, sanot itsellesi: 'he punnitsevat sisuskaluni', ja olet oikeassa. Sisuskalujesi punnitseminen on tekojesi punnitsemista.” Huputetut, jotka pitivät minua kiinni, päästävät irti käsistäni ja alan kävellä hitaasti, mutta ilman selkeää suuntaa. Ääni jatkaa: “Alemmat sisuskalut ovat helvetin tulessa. Tulen haltijat ovat aina toimessaan ja estävät sinne lähestymästä heitä, joita haluat.” Huomaan, että ääni ohjaa askeliani ja jokaisen vihjauksen mukaan näyttämö muuttuu. Ääni sanoo: “Ensin maksat haltijoille. Sitten astut tuleen ja muistat kärsimykset, jotka tuotit toisille rakkauden ketjussa. (*) “Pyydät anteeksi heiltä, joita olet loukannut ja puhdistut vasta sitten, kun teet sovun. (*) “Kutsu siis nimeltä heitä, joita olet loukannut ja ano heiltä, että saisit nähdä heidän kasvonsa. Jos he myöntyvät, kuuntele tarkkaavaisesti heidän neuvojaan, sillä ne ovat pehmeitä kuin kaukaisten tuulten liikahdukset. (*) “Kiitä vilpittömästi ja lähde seuraamaan oppaasi soihtua. Opas kulkee pimeiden kujien läpi ja saapuu kanssasi saliin, johon on säilötty olemassaolosi aikana loukkaamiesi henkilöiden varjot. He, kaikki heistä, ovat samassa kärsimyksen tilassa, johon heidät silloin jätit. (*) “Pyydä heiltä anteeksi, tee sopu ja anna heille suukko yksitellen ennen lähtöäsi. (*) “Seuraa opasta, joka tuntee tien haaksirikkoihisi, paikkoihin, joissa kaikki on peruuttamattomasti jumissa. Oi suurten häviöiden maailma, jossa hymyt ja viehtymykset ja toiveet ovat painosi ja epäonnesi! Mieti pitkää epäonnistumisten ketjuasi ja sitä varten pyydä opasta hitaasti valaisemaan kaikki nuo harhat. (*) “Tee sopu itsesi kanssa, anna itsellesi anteeksi ja naura. Sitten näet, kuinka unelmien sarvesta nousee tuuli, joka kantaa näennäisten epäonnistumisiesi tomun tyhjyyteen.” (*) Äkkiä koko näyttämö muuttuu ja huomaan olevani toisessa ympäristössä, jossa kuulen: “Jopa pimeässä ja kylmässä metsässä seuraat opastasi. Pahan ilman linnut hipovat päätäsi. Soilla kiemurtelevat köynnökset kietoutuvat sinuun. Käytä opastasi johdatuksena kohti luolaa. Siellä et voi edetä, ellet maksa hintaasi vihamielisille hahmoille, jotka suojaavat sisäänkäyntiä. Jos lopulta pääset läpi, pyydä opasta valaisemaan vasenta ja oikeaa. Pyydä häntä viemään soihtunsa suurten marmoripatsaiden luo, jotka esittävät heitä, joille et ole kyennyt antamaan anteeksi. (*) “Anna heille anteeksi yksitellen, ja kun tunteesi on tosi, patsaat muuntuvat ihmisiksi, jotka hymyilevät ja avaavat sylinsä sinulle kiitosten laulussa. (*) “Seuraa opasta ulos luolasta, äläkä missään tapauksessa katso taaksesi. Jätä oppaasi ja palaa tänne, jossa kuolleiden teot punnitaan. Katso nyt vaakakuppia, jossa tekosi ovat punnittavana ja todista, kuinka ne kohoavat ja ovat höyhentä kevyemmät.” Kuulen metallisen ulinan ja samalla näen kuinka kulhon sisältävä vaakakuppi nousee. Ääni toteaa: “Olet antanut menneisyydellesi anteeksi. Olisi liioittelua yrittää enempää tällä hetkellä. Jos pyrkisit pitemmälle, voisi käydä niin, ettet palaisi enää elävien alueelle. Menneisyytesi puhdistuminen riittää. Sanon sinulle nyt: 'Herää ja poistu tästä paikasta.'” Näyttämön valot sammuvat hitaasti, ja sitä mukaa tunnen olevani tuon maailman ulkopuolella ja uudestaan tämän maailman sisäpuolella. Mutta huomaan myös, että tässä maailmassa sisälläni on tuon toisen maailman kokemukset.

Punta de Vacas, Mendoza, Argentiina, 4. toukokuuta 1969 Jos olet tullut kuuntelemaan ihmistä, jonka oletetaan välittävän viisautta, niin olet eksyksissä, sillä todellinen viisaus ei välity kirjojen tai saarnojen kautta. Todellinen viisaus on tajuntasi syvyyksissä, aivan kuten todellinen rakkaus on syvällä sydämessäsi.Jos olet tullut panettelijoiden ja teeskentelijöiden yllyttämänä kuuntelemaan tätä ihmistä, jotta tänään kuulemaasi voitaisiin myöhemmin käyttää perusteluina hänen vastustamiseensa, niin olet eksyksissä, sillä tämä ihminen ei ole tullut tänne vaatimaan sinulta mitään tai käyttämään sinua hyväkseen, koska hän ei tarvitse sinua.Sinä kuuntelet ihmistä, joka ei tunne maailmankaikkeutta hallitsevia lakeja, joka ei ole perehtynyt historian lakeihin ja joka ei tiedä kansoja hallitsevia suhteita. Tämä ihminen puhuttelee sinun tietoisuuttasi kaukana kaupungeista ja kaukana niissä vallitsevista sairaista kunnianhimoista. Kaupungit, joissa jokainen päivä on taistelu, kuoleman lyhyeksi leikkaama toivo – joissa rakkautta seuraa viha, ja joissa anteeksiantoa seuraa kosto – nuo rikkaitten ja köyhien ihmisten kaupungit, ihmiskunnan valtaisat joukot ovat kärsimyksen ja surun peitossa.Kärsit, kun kipu puree kehoasi. Kärsit, kun nälkä valtaa kehosi. Mutta et kärsi ainoastaan välittömästä kivusta tai nälästä kehossasi, vaan kärsit myös kehosi sairauksien seurauksista.Sinun on nähtävä kahdenlaisen kärsimyksen välinen ero. On sitä kärsimystä, jota sairaus sinulle tuottaa (ja tuo kärsimys heikkenee tieteen kehityksen myötä, samoin kuin nälkäkin heikkenee, kun oikeudenmukaisuus kehittyy). Ja on toisenlaista kärsimystä, joka ei riipu kehosi sairaudesta, vaan johtuu siitä: jos olet vammautunut, jos et voi nähdä, jos et voi kuulla, niin kärsit. Vaikka sellaisen kärsimyksen perusteena on kehosi, tai kehosi sairaudet, niin kuitenkin se on mielen kärsimystä.On sellaista kärsimystä, jota ei tieteen eikä oikeudenmukaisuuden kehitys heikennä. Tällainen kärsimys, joka on pelkästään mielesi tuottamaa, heikkenee uskon vuoksi, elämänilon vuoksi, rakkauden vuoksi. Sinun pitää ymmärtää, että sellainen kärsimys perustuu aina omassa tietoisuudessasi olevaan väkivaltaan. Kärsit, koska pelkäät, että menettäisit omistamasi, tai kärsit sen vuoksi, mitä olet jo menettänyt, tai koska kaipaat epätoivoisesti jotain tavoittamatonta. Kärsit puutteittesi vuoksi tai koska pelkäät ihan muuten vaan… Nämä ovat siis ihmiskunnan suuret viholliset: sairauden pelko, köyhyyden pelko, kuolemanpelko, yksinäisyyden pelko. Kaikki nämä kärsimyksen muodot ovat mielesi ominaisuuksia; kaikki nämä paljastavat sisäisen väkivallan, mielessäsi olevan väkivallan. Huomaa, että tuo väkivalta aina perustuu haluun. Mitä väkivaltaisempi henkilö on, sitä karkeammat hänen halunsa ovat.Tahtoisin kertoa teille tarinan, joka tapahtui kauan sitten.Olipa kerran kulkija, jonka oli lähdettävä kauas. Hän sitoi eläimensä kärryihin ja aloitti pitkän vaelluksen, kohti kaukaista määränpäätä, rajallisen ajan puitteissa. Eläintä hän kutsui “Tarpeeksi” ja kärryjä “Haluksi”; yhtä kärrynpyörää hän kutsui “Nautinnoksi” ja toista “Kivuksi”. Niin siis vaeltaja kääntyili kärryllään väliin oikealle, väliin vasemmalle, mutta aina kohti päämääräänsä. Mitä nopeammin kärryt kulkivat, sitä nopeammin Nautinnon ja Kivun pyörät pyörivät ja kantoivat Halun kärryjä akselinsa yhdistämänä.Koska matka oli hyvin pitkä, matkalaisemme ikävystyi. Siksi hän päätti koristella vaunujaan, ja alkoi kaunistaa niitä kaikenlaisilla ihastuttavilla asioilla. Mutta mitä enemmän hän täytti Halun kärryjä noilla koristeilla, sitä raskaammaksi kärryjen vetäminen kävi Tarpeelle. Tien mutkissa ja jyrkissä rinteissä eläinparka rasittui eikä kyennyt enää vetämään Halun kärryjä. Hiekkaisilla teillä Nautinnon ja Kärsimyksen pyörät juuttuivat tienpohjaan.Niin eräänä päivänä kävi matkalainen epätoivoiseksi, koska matka oli pitkä ja hän oli kovin kaukana määränpäästään. Sinä iltana hän päätti miettiä tätä ongelmaa, ja mietiskellessään hän kuuli vanhan ystävänsä hirnuvan. Hän ymmärsi tuon sanoman ja seuraavana aamuna hän alkoi purkaa kärryjen koristeita, keventäen taakkaa ja jo hyvin aikaisin kannusti eläintään ravaamaan, edeten kohti päämääräänsä. Mutta hän oli menettänyt paljon aikaa, eikä tuota aikaa enää saanut takaisin. Illalla hän taas mietiskeli ja tajusi, kun taas hänen vanha ystävänsä antoi hänelle merkin, että nyt hänen olisi käytävä tehtävään, joka olisi kaksinverroin niin vaikea kuin edellinen - koska tämä tehtävä tarkoittaisi irti päästämistä. Aamunkoitossa hän hylkäsi Halun vaunut. On totta, että kun hän teki niin, hän menetti Nautinnon pyörän, mutta samalla hän menetti myös Kärsimyksen pyörän. Hän nousi eläimensä Tarpeen selkään ja laukkasi yli vihreiden niittyjen, kunnes saavutti päämääränsä.Huomaa, kuinka halu voi saada sinut loukkuun. On monenlaatuista halua. On karkeampia haluja ja ylevämpiä haluja. Ylevöitä halu, ylitä halu ja puhdista halu! Siten sinun on varmasti uhrattava Nautinnon pyörä - mutta myös Kärsimyksen pyörä.Ihmisessä oleva, halun kiihottama väkivalta ei vain yksinkertaisesti vello ihmisen tietoisuudessa kuin sairaus. Väkivalta toimii toisten ihmisten maailmassa ja sitä harjoitetaan toisia kohtaan. Älä luule, että puhuessani väkivallasta puhun vain aseilla käydyistä sotatoimista, joissa jotkut ihmiset tuhoavat toisia. Se on yksi ruumiillisen väkivallan muoto.On taloudellista väkivaltaa. Taloudellinen väkivalta saa sinut riistämään toisia. Taloudellista väkivaltaa tapahtuu silloin, kun varastat toisilta, kun et enää ole toisille sisko tai veli, vaan kun sinusta tulee toisia vaaniva petolintu.On myös rotuväkivaltaa. Luuletko, että et toimi väkivaltaisesti, kun vainoat toista rotua olevaa – ajatteletko, että et toimi väkivaltaisesti, jos häpäiset jonkun, koska hän on erilaista rotua?On uskonnollista väkivaltaa. Luuletko, ettet harjoita väkivaltaa, kun et anna työtä tai suljet ovesi jollekulle tai karkotat luotasi jonkun, koska tuo henkilö ei tunnusta samaa uskontoa kuin sinä? Eikö se sinusta ole väkivaltaa, kun käytät häpäisemistä ja halventamista rakentaaksesi muurin toisten ihmisten ympärille, koska he eivät jaa sinun periaatteitasi; kun eristät heidät perheisiinsä, rajaat heidät rakkaittensa pariin, koska he eivät jaa sinun uskonnollisia uskomuksiasi?On muunkinlaisia väkivallan muotoja, nimittäin väkivalta, jonka lähtökohtana on sovinnainen paheksunta. Sinä tahdot määrätä oman elämäntapasi toiselle, pidät velvollisuutenasi pakottaa kutsumuksesi toiselle… Mutta kuka sinulle on sanonut, että sinä olet joku esimerkki jota toisten tulisi seurata? Kuka sinulle on sanonut, että sinä voit määrätä, miten toisten pitäisi elää, koska juuri se tietty elämäntapa miellyttää sinua? Mikä tekee sinun elämäntavastasi mallin, kaavan, jota sinun pitää määrätä toisille? Tässä taas yksi väkivallan muoto.Voit saada väkivallan loppumaan itsessäsi ja toisissa ja ympärilläsi olevassa maailmassa vain sisäisen uskon ja sisäisen mietiskelyn avulla. Eivät mitkään teennäiset ratkaisut lopeta väkivaltaa. Tämä maailma on räjähtämäisillään eikä ole mitään keinoa, jolla poistaa väkivalta! Älä hakeudu teennäisiin ratkaisuihin! Ei mikään politiikka voi ratkaista tätä hullua viehtymystä väkivaltaa kohtaan. Ei tällä planeetalla ole mitään poliittista puoluetta tai liikettä, joka voisi lopettaa väkivallan. Teennäiset ratkaisut, valheelliset reitit eivät johda pois maailman väkivallasta... Minulle on kerrottu, että kaikkialla maailmassa nuoret ihmiset ovat kääntymässä kohti valheellisia reittejä, paetakseen väkivaltaa ja sisäistä kärsimystä. He kääntyvät huumeiden puoleen, kuin se olisi joku ratkaisu. Älä etsi valheellisia ratkaisuja väkivallan lopettamiseksi.Veljeni, siskoni. Pidä kiinni yksinkertaisista ohjeista – yksinkertaisista, kuten nämä kivet ovat yksinkertaisia, kuten tämä lumi on yksinkertaista, ja tämä aurinko, joka siunaa meitä. Kanna sisälläsi rauhaa, ja kanna se toisille. Veljeni, siskoni: historia näyttää ihmisen kasvoilla kärsimyksen, katso noita kärsiviä kasvoja… mutta muista, että on tarpeellista liikkua eteenpäin, oppia nauramaan ja rakastamaan.Teille, siskoni ja veljeni, minä heitän tämän toivon ilosta ja rakkaudesta, jotta voisitte ylentää sydämenne ja henkenne, ja jotta ette unohtaisi ylentää kehoanne.