MATKA

Etenen ylämäkeen kävellen vuoristopolkua pitkin. Pysähdyn hetkeksi ja katson taakseni. Kaukana näen joen uoman ja jotain, joka voisi olla pieni metsikkö. Vielä kauempana siintää punertava aavikko, joka on häipymässä illan hämärään. Jatkan matkaani kävellen lyhyen matkaa ylämäkeen pitkin polkua, joka kapenee ja lopulta katoaa. Tiedän, että edessä on vielä viimeinen etappi, vaikein etappi, ennenkuin pääsen ylängölle. Lumi ei juurikaan vaikeuta kulkuani, joten jatkan nousua.

Olen saapunut kivisen seinämän luo. Tutkin seinämää varovaisesti ja löydän sen rakenteesta lohkeaman, jota pitkin voisin kiivetä. Aloitan kiipeämisen tukemalla vaelluskenkäni kielekkeitä vasten. Painan selkäni lohkeaman toiseen reunaan ja vipuan itseäni ylöspäin kyynärpääni ja toisen käteni avulla. Nousen ylöspäin. Lohkeama on kaventunut. Katson ylöspäin ja alaspäin. Olen matkan puolessavälissä. On mahdotonta liikkua kumpaankaan suuntaan. Vaihdan asentoa ja käännyn kasvokkain liukkaan kiviseinämän pintaan. Varmistan jalkojeni otteen ja hyvin hitaasti ojennan toisen käsivarren ylöspäin. Kiviseinämä kasvojeni edessä hohkaa hengästyneen huohotukseni kosteudesta. Tunnustelen kädelläni tietämättä, löytyykö jostain pieni halkeama. Ojennan toisen käden varovasti. Tunnen tasapainoni järkkyvän. Pääni alkaa hitaasti etääntyä seinämästä. Sitten koko kehoni. Olen kaatumassa selälteni... mutta löydän pienen raon, mihin tartun sormillani. Saan hyvän otteen ja jatkan nousua, kiiveten vaivatta viimeisen ponnistuksen.

Viimeinkin saavun jyrkänteen huipulle. Nousen seisomaan. Edessäni avautuu loputon tasanko. Kävelen muutaman askeleen eteenpäin. Sitten käännyn ympäri. Jyrkänteen alla on yö, tasangolla auringon viime säteet pakenevat moninaisin sävyin. Vertailen molempia tiloja, kun kuulen läpitunkevan äänen. Katson ylös, ja näen loistavan kiekon, joka kaartelee yläpuolellani ja alkaa laskeutua.

Kiekko on laskeutunut lähelleni. Tunnen sisäisen kutsun ja lähestyn sitä avoimin mielin. Astuessani sen sisään tunnen kulkevani huoneenlämpöisen ilmaverhon lävitse. Välittömästi tunnen kehoni keventyvän. Olen läpinäkyvän puolipallon, kuplan sisällä.

Kuin jättimäisen kuminauhan voimasta, ampaisemme suoraan ylöspäin. Luulen, että kuljemme kohti tähdistöä Beta Hydris, tai ehkä kohti muodostelmaa NGC3621.

Ehdin pikaisesti nähdä tasangon iltahämärässä. Nousemme kovempaa vauhtia ja taivas pimenee ja Maa etääntyy. Tunnen nopeuden kiihtyvän. Kirkkaat tähdet vaihtavat väriä, kunnes katoavat täyteen pimeyteen.

Edessäpäin näen yksinäisen kullanvärisen valopilkun, joka kasvaa. Menemme sitä kohti. Tullessamme sen luo huomaan, että se on suuri rengas, joka jatkuu valtavan pitkänä, läpinäkyvänä käytävänä. Hetken päästä pysähdymme yhtäkkisesti. Olemme laskeutuneet avoimeen paikkaan. Kuljen ilmaverhon läpi ja poistun kuplasta.

Olen läpinäkyvien seinien välissä ja kun kuljen seinien läpi, ne vaihtavat väriä musikaalisesti.

Jatkan eteenpäin, kunnes saavun tasaiseen tilaan, jonka keskellä näen ison liikkuvan kohteen, jota on mahdotonta käsittää katsomalla, koska kun katse seuraa sen pintaa mihin tahansa suuntaan, katse eksyy kohteen sisälle. Minua huimaa ja katson poispäin.

Kohtaan hahmon, joka vaikuttaa inhimilliseltä. En kykene näkemään hänen kasvojaan. Hän ojentaa kätensä minulle ja kädessä näen loistavan pallon. Lähestyn häntä ja täyden hyväksynnän tekona otan pallon ja asetan sen otsaani vasten. (*)

Sitten täydessä hiljaisuudessa havaitsen, kuinka jotain uutta alkaa elää sisäisyydessäni. Toistuvat aallot ja kasvava voima kylpevät kehoani, ja olemuksessani purkautuu esiin syvällinen ilo. (*)

Tiedän, että hahmo kertoo minulle sanattomasti: "Palaa maailmaan otsasi ja kätesi kirkkaana." (*)

Niinpä hyväksyn kohtaloni. Sitten menen kuplaan, käytävään, tähtien ohitse, tasangolle ja kiviseinämälle. (*)

Lopuksi saavun polulle ja itseeni, nöyräksi vaeltajaksi, joka palaa kansansa pariin. (*)

Palaan kirkkaana tunteihin, päivän rutiineihin, ihmisen kipuun ja yksinkertaisiin iloihin. Annan käsistäni mitä voin, otan vastaan loukkaukset ja ystävien tervehdykset, ja laulan sydämelle, joka pimeästä kuilusta syntyy uudestaan kaivatun Tarkoituksen valossa.

FESTIVAALI

Makaan sängyssä huoneessa, joka vaikuttaa sairaalan huoneelta. Kuulen vaimeasti tippojen tippuvan hanasta, joka on suljettu huonosti. Yritän liikuttaa ruumiinjäseniäni ja päätäni, mutta ne eivät vastaa. Ponnistelen pitääkseni silmäluomet auki.

Ilmeisesti joku vieressäni sanoi juuri, että onnekseni vaara on ohi… nyt on vain levättävä. En tiedä miksi, mutta nuo epämääräiset sanat tuovan minulle suuren helpotuksen tunteen. Tunnen kehoni puutuneena ja painavana, yhä rennompana.

Katto on valkoinen ja sileä, mutta jokainen kuulemani putoava tippa välähtää sen pinnassa kuin valonsäde. Yksi tippa, yksi säde. Sitten toinen. Sitten monta sädettä. Sen jälkeen aaltoja. Katto muuttuu sydämeni rytmissä. Tämä saattaa johtua silmissäni olevista verisuonista, kun veren aallot lyövät. Rytmi alkaa piirtää nuoren henkilön kasvoja.

”Hei sinä!”, hän sanoo ”mikset tule mukaan?”

”Selvä”, ajattelen, ”miksipä ei?”

… Edessäpäin on käynnissä musiikkifestivaali ja soittimien ääni täyttää valolla valtavan tilan, joka on kuin vuorattu vihreällä nurmikolla ja kukilla.

Makailen niityllä ja katson kohti näyttämöä. Ympärilläni on valtava määrä ihmisiä, mutta ilokseni huomaan, ettei ole tungosta, koska tilaa on paljon. Kaukana kykenen näkemään vanhoja lapsuudenystäviä. Minusta tuntuu, että he todella nauttivat olostaan.

Keskitän huomioni yhteen kukkaan, jota koko kasviin yhdistää kapea varsi, jonka pinta on läpinäkyvä ja sen sisällä syvenee hohtava vihreys. Ojennan käteni ja kuljetan pehmeästi yhtä sormea pitkin sileää ja tuoretta vartta. Liikettä tauottaa hienoisesti vähäisen leveämmät kohdat varressa. Siten nousen smaragdinvihreitten lehtien välistä saapuen terälehtiin, jotka aukeavat monivärisenä räjähdyksenä. Terälehtiä, jotka ovat kuin kristalleja ylevässä katedraalissa, terälehtiä kuin rubiineja ja kuin tuli hirsissä kokossa aamun koittaessa... Ja tuossa sävyjen tanssissa, tunnen, että kukka elää kuin se olisi osa minua. (*)

Ja kukka, kosketukseni liikuttamana, päästää putoamaan tipan kastetta, joka laiskasti juuri ja juuri roikkui kiinni latvuksen lehdessä. Tippa värisee ovaalin muotoisena, sitten se pitenee ja jo tyhjyydessä se litistyy, kunnes taas pyöreytyy, tippuen loputtomassa ajassa. Pudoten ja pudoten, rajattomassa tilassa... Lopuksi laskeutuu sienen heltan päälle ja pyörii sitä pitkin kuin painava elohopea valuen kohti laitaa. Siellä, vapauden kouristuksessa tippa hyppää allaan olevaan pieneen lammikkoon, jossa se nostattaa hyökyaallon, joka huuhtelee kivistä, marmorista saarta. (*)

Nostan katseeni nähdäkseni kullanvärisen mehiläisen, joka saapuu imemään mettä kukasta. Ja tuossa rajussa elämän spiraalissa puristan törkeän käteni, etäännyttäen sen tuosta häikäisevästä täydellisyydestä. Käteni... Katson sitä mykistyneenä, kuin näkisin sen ensimmäistä kertaa. Käännän sen ympäri, koukistan ja ojennan sormia, näen kämmenen uurteet ja käden viivoista ymmärrän, että kaikki maailman tiet yhtyvät siellä. Tunnen, että käteni ja sen syvälliset viivat eivät kuulu minulle, ja kiitän sisäisyydessäni tätä kehoni omistuksenhalusta pääsemistä.

Edessäni festivaali etenee ja tiedän, että musiikki muodostaa yhteyden minun välilläni ja tuon tytön välillä, joka katsoo mekkojaan ja tuon nuoren miehen välillä, joka silittää kissaa ja nojailee puuhun. Tiedän, että olen elänyt tämän aiemmin ja että olen nähnyt puun kurttuisen siluetin ja kehojen kokoerot. Jo toista kertaa olen huomannut nämä pilvet, jotka ovat okran värisiä ja pehmeitä, mutta kuin pahvista leikattuja taivaan puhdasta sinistä vasten. Ja olen myös elänyt tämän ajattoman tunteen, jossa on kuin silmiäni ei olisi olemassa, koska ne näkevät kaiken läpinäkyvänä kuin ne eivät olisi arkipäiväisen katseen silmät, jotka samentavat todellisuuden. Tunnen, että kaikki elää, ja että kaikki on hyvin. Että musiikilla ja asioilla ei ole nimeä ja että mikään ei todella voi nimetä niitä. (*)

Samettisissa perhosissa, jotka lentelevät ympärilläni, tunnistan huulien lämmön ja onnellisten unelmien haurauden. Sininen kissa kulkee läheltäni. Huomaan jotain ilmeistä: kissa liikkuu itsekseen, ilman johtoja, ilman kauko-ohjausta. Se tekee niin itsestään ja tämä hämmästyttää minut. Kissan täydellisissä liikkeissä ja sen ihanien keltaisten silmien takana tiedän olevan elämän ja että kaikki muu on pintaa, kuten puun kuori, kuten ne perhoset, kuten se kukka, kuten elohopeamainen tippa, kuten pahvista leikatut pilvet, kuten yhdistyvien teiden kädet. Hetken ajan, minusta tuntuu, että olen yhteydessä johonkin yleismaailmalliseen. (*)

… Mutta pehmeä ääni keskeyttää minut juuri, kun olin siirtymässä toiseen tajunnantilaan.

”Luuletteko, että asiat ovat niin?” kuiskaa tuntematon naisääni. ”Sanoisin, että asiat eivät ole siten, eivätkä toisella tavoin. Pian palaatte harmaaseen maailmaanne, jossa ei ole syvyyttä, eikä iloa, eikä laajuutta. Ja uskotte, että olette menettäneet vapauden. Nyt ette ymmärrä minua, koska teillä ei ole kykyä ajatella, mitä tahdotte. Teidän ilmeinen vapauden tilanne on vain seurausta kemiasta. Tämä tapahtuu tuhansille henkilöille, joita neuvon joka kerta. Hyvää päivänjatkoa!”

Ystävällinen rouva on kadonnut. Koko maisema alkaa pyöriä vaaleanharmaana spiraalina, kunnes aaltoileva katto ilmestyy. Kuulen vesitipan, joka tippuu hanasta. Tiedän, että makaan huoneessa. Koen, että aistien puutuneisuus hälvenee. Yritän liikuttaa päätä, ja pää liikkuu. Sitten kehon jäseniä. Venyttelen ja huomaan olevani täysin kunnossa. Hyppään ylös sängystä helpottuneena kuin olisin nukkunut vuosikausia.

Kävelen huoneen ovelle. Avaan sen. Löydän käytävän. Kävelen nopeasti rakennuksen uloskäynnin suuntaan. Saavun uloskäynnille. Näen suuren, auki olevan oven, jonka läpi kulkee paljon ihmisiä molempiin suuntiin. Kävelen portaat alas ja saavun kadulle.

On aikaista. Katson aikaa seinällä olevasta kellosta ja tajuan, että minun pitää kiirehtiä. Pelästynyt kissa kulkee kävelijöiden ja autojen välistä. Katson, kuinka kissa juoksee ja tietämättä miksi, sanon itselleni: ”On olemassa toinen todellisuus, jota silmäni eivät näe joka päivä.”

KUOLEMA

Luulen, että olen teatterissa. Kaikkialla on pimeää. Vähän kerrassaan näyttämö alkaa valaistua, ja nyt huomaan olevani itse näyttämöllä.

Ympäristö on kuin elokuvasta. Yhdellä suuntaa valaisevat soihdut, taustalla valtava kaksitahoinen vaaka. Katto on mahdollisesti holvikatto, ja uskoakseni erittäin korkea, koska en näe sen rajoja. Huomaan joitakin kiviseinämiä, puita ja suonsilmäkkeitä näyttämön keskiosassa. Koko ympäristö mahdollisesti jatkuu hyvin sankkana viidakkona. Joka puolella on ihmishahmoja, jotka liikkuvat vaivihkaa.

Äkkiä kaksi huputettua henkilöä tarttuu käsivarsiini. Sitten vakava ääni kysyy minulta:

- Mistä tulit?

En tiedä, mitä vastata, joten selitän, että tulin “sisältä”.

- Mitä tarkoittaa “sisältä”? ääni kysyy.

Sepitän vastauksen: “Koska asun kaupungissa, maaseutu on 'ulkopuolella'. Maaseudun väelle puolestaan kaupunki on 'ulkona'. Asun kaupungissa, eli 'sisällä' ja siksi sanon, että tulen 'sisältä' ja nyt olen 'ulkona'.”

- Tuo on hölynpölyä, tulet meidän valtakuntaamme siten, että tulet “ulkopuolelta”. Tämä ei ole maaseutu, vaan sinun “sisäisyytesi”. Ajattelitko ehkä, että tämä on teatteri? Tulit teatteriin, joka on taas on kaupungissasi. Kaupunki, jossa asut, on teatterin ulkopuolella.

- Ei, vastaan, - teatteri on osa kaupunkia, jossa asun.

- Kuuntele, röyhkimys, ääni sanoo, lopettakaamme tämä naurettava keskustelu. Ensinnäkään et enää asu kaupungissa. Asuit kaupungissa, ja käsityksesi siitä, mikä on “sisällä” ja mikä “ulkona” on jäänyt menneeseen kiinni. Nyt olet toisessa tila-ajassa. Tässä ulottuvuudessa asiat toimivat toisella tavoin.

Välittömästi vastapäätä tulee esiin vanha ukkeli, joka kantaa oikeassa kädessään astiaa. Tullessaan luokseni, hän työntää toisen kätensä kehooni sisään, kuin ruumiini olisi sulaa voita. Ensin hän ottaa maksani ulos ja asettaa sen kulhoonsa, sitten hän ottaa munuaiseni, vatsalaukkuni, sydämeni ja lopuksi kaivaa umpimähkään kaiken, mitä eteen sattuu, kunnes astia läikkyy yli. Minulla puolestaan ei ole mitään erikoisia tuntemuksia. Äijä pyörii ympäriinsä, vie sisuskaluni vaa'an luo ja asettaa ne toiseen vaakakuppiin, joka laskeutuu lattialle saakka. Ajattelen, että olen lihakaupassa, missä eläinten osia ja paloja punnitaan asiakkaitten katsoessa. Itse asiassa eräs rouva, jolla on kädessään ostoskori, yrittää poimia suoliani, mutta ukkeli työntää hänet pois ja huutaa: “Mitäs tämä on olevinaan? Kuka sinulle on antanut luvan viedä näitä paloja?” Sitten hän nousee pienen portaikon avulla ylhäällä olevan vaakakupin ääreen ja asettaa tyhjälle vaakakupille pöllön höyhenen.

Ääni puhuttelee minua taas, näillä sanoilla: “Nyt, kun olet kuollut ja olet laskeutunut varjojen maailman kynnykselle, sanot itsellesi: 'he punnitsevat sisuskaluni', ja olet oikeassa. Sisuskalujesi punnitseminen on tekojesi punnitsemista.”

Huputetut, jotka pitivät minua kiinni, päästävät irti käsistäni ja alan kävellä hitaasti, mutta ilman selkeää suuntaa. Ääni jatkaa: “Alemmat sisuskalut ovat helvetin tulessa. Tulen haltijat ovat aina toimessaan ja estävät sinne lähestymästä heitä, joita haluat.”

Huomaan, että ääni ohjaa askeliani ja jokaisen vihjauksen mukaan näyttämö muuttuu. Ääni sanoo: “Ensin maksat haltijoille. Sitten astut tuleen ja muistat kärsimykset, jotka tuotit toisille rakkauden ketjussa. (*)

“Pyydät anteeksi heiltä, joita olet loukannut ja puhdistut vasta sitten, kun teet sovun. (*)

“Kutsu siis nimeltä heitä, joita olet loukannut ja ano heiltä, että saisit nähdä heidän kasvonsa. Jos he myöntyvät, kuuntele tarkkaavaisesti heidän neuvojaan, sillä ne ovat pehmeitä kuin kaukaisten tuulten liikahdukset. (*)

“Kiitä vilpittömästi ja lähde seuraamaan oppaasi soihtua. Opas kulkee pimeiden kujien läpi ja saapuu kanssasi saliin, johon on säilötty olemassaolosi aikana loukkaamiesi henkilöiden varjot. He, kaikki heistä, ovat samassa kärsimyksen tilassa, johon heidät silloin jätit. (*)

“Pyydä heiltä anteeksi, tee sopu ja anna heille suukko yksitellen ennen lähtöäsi. (*)

“Seuraa opasta, joka tuntee tien haaksirikkoihisi, paikkoihin, joissa kaikki on peruuttamattomasti jumissa. Oi suurten häviöiden maailma, jossa hymyt ja viehtymykset ja toiveet ovat painosi ja epäonnesi! Mieti pitkää epäonnistumisten ketjuasi ja sitä varten pyydä opasta hitaasti valaisemaan kaikki nuo harhat. (*)

“Tee sopu itsesi kanssa, anna itsellesi anteeksi ja naura. Sitten näet, kuinka unelmien sarvesta nousee tuuli, joka kantaa näennäisten epäonnistumisiesi tomun tyhjyyteen.” (*)

Äkkiä koko näyttämö muuttuu ja huomaan olevani toisessa ympäristössä, jossa kuulen: “Jopa pimeässä ja kylmässä metsässä seuraat opastasi. Pahan ilman linnut hipovat päätäsi. Soilla kiemurtelevat köynnökset kietoutuvat sinuun. Käytä opastasi johdatuksena kohti luolaa. Siellä et voi edetä, ellet maksa hintaasi vihamielisille hahmoille, jotka suojaavat sisäänkäyntiä. Jos lopulta pääset läpi, pyydä opasta valaisemaan vasenta ja oikeaa. Pyydä häntä viemään soihtunsa suurten marmoripatsaiden luo, jotka esittävät heitä, joille et ole kyennyt antamaan anteeksi. (*)

“Anna heille anteeksi yksitellen, ja kun tunteesi on tosi, patsaat muuntuvat ihmisiksi, jotka hymyilevät ja avaavat sylinsä sinulle kiitosten laulussa. (*)

“Seuraa opasta ulos luolasta, äläkä missään tapauksessa katso taaksesi. Jätä oppaasi ja palaa tänne, jossa kuolleiden teot punnitaan. Katso nyt vaakakuppia, jossa tekosi ovat punnittavana ja todista, kuinka ne kohoavat ja ovat höyhentä kevyemmät.”

Kuulen metallisen ulinan ja samalla näen kuinka kulhon sisältävä vaakakuppi nousee.

Ääni toteaa: “Olet antanut menneisyydellesi anteeksi. Olisi liioittelua yrittää enempää tällä hetkellä. Jos pyrkisit pitemmälle, voisi käydä niin, ettet palaisi enää elävien alueelle. Menneisyytesi puhdistuminen riittää. Sanon sinulle nyt: 'Herää ja poistu tästä paikasta.'”

Näyttämön valot sammuvat hitaasti, ja sitä mukaa tunnen olevani tuon maailman ulkopuolella ja uudestaan tämän maailman sisäpuolella. Mutta huomaan myös, että tässä maailmassa sisälläni on tuon toisen maailman kokemukset.