Ohjatut kokemukset
Silon kirjassa "Ohjatut kokemukset" on kaksi osaa: "Kertomuksia" sekä "Mielikuvapelejä". Toinen osa on vielä suomentamatta, tässä ensimmäinen osa.
LAPSI
Kävelen maaseudulla. On aamu, on hyvin aikaista. Kävelymatkani tekee oloni huolettomaksi ja iloiseksi.
Edessä häämöttää jonkinlainen rakennus. Se vaikuttaa olevan vanha kivitalo. Myös sen harjakatto näyttää kivestä tehdyltä. Suuret marmoripylväät erottuvat etuseinästä. Saavun rakennuksen luo ja huomaan metallioven, joka vaikuttaa erittäin raskaalta. Talon sivustalta yhtäkkiä tulee kaksi raivoisaa eläintä, jotka syöksyvät minua kohti. Onneksi eläimet joutuvat vahvojen kahleitten pitelemänä pysähtymään, hyvin lähelle minua. En pääse talon ovelle joutumatta eläinten hyökkäyksen kohteeksi. Niinpä heitän niille pakkauksen, missä on ruokaa. Pedot ahmivat ruuan ja nukahtavat.
Lähestyn ovea. Tutkin sitä. Missään en näe ovenripaa tai muuta osaa, millä ovi aukeaisi. Mutta työntämällä kevyesti ovi aukeaa naristen metallisesti kuin ikivanha ovi. Hyvin pitkä pehmeästi valaistu tila tulee esiin. Katseeni ei ulotu takaseinään saakka. Vasemmalla ja oikealla puolella on maalauksia, jotka ulottuvat lattiaan saakka. Henkilöt maalauksissa ovat luonnonmukaisen kokoisia. Jokainen maalaus esittää erilaista kohtausta. Ensimmäisessä, vasemmalla puolellani, on mies, joka istuu pöydän takana. Pöydällä on korttipakkoja, noppia ja muita pelivälineitä. Jään katselemaan erikoista hattua, joka pelurilla on päässään. Sitten yritän koskettaa maalausta hatun kohdalta, mutta kosketukseni ei osu mihinkään, vaan käteni menee taulun sisään. Laitan yhden jalkani ja sitten koko kehoni maalauksen sisään. Peluri nostaa toisen kätensä ja sanoo: "Hetkonen, sisäänpääsy maksaa!" Kaivelen taskujani, ja otan sieltä esiin pienen kristallipallon, jonka annan pelurille. Hän vastaa hyväksyvällä eleellä ja kuljen hänen ohitseen.
Olen huvipuistossa. On yö. Joka puolella on mekaanisia huvilaitteita täynnä valoja ja liikettä... mutta missään ei näy ketään. Kuitenkin lähellä huomaan noin kymmenvuotiaan lapsen. Hän on selin minuun. Lähestyn häntä ja kun hän kääntyy katsomaan minua, huomaan, että se olen minä itse lapsena. (*)
Kysyn lapselta, mitä hän tekee täällä, ja hän puhuu jostain tapahtuneesta epäoikeudenmukaisuudesta. Hän alkaa itkemään ja lohdutan häntä lupaamalla, että vien hänet huvilaitteisiin. Hän tahtoo edelleen puhua epäoikeudenmukaisuudesta. Joten ymmärtääkseni häntä alan muistelemaan, minkälaisen epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi jouduin tuonikäisenä. (*)
Nyt muistan, ja jostain syystä ymmärrän, että samankaltaisesta epäoikeudenmukaisuudesta kärsin myös nykyisessä elämässäni. Jään miettimään, mutta lapsi edelleen itkee. (*)
Niinpä sanon: "Hyvä on, korjaan tämän epäoikeudenmukaisuuden, mitä minulle näyttää tapahtuvan. Sitä varten alan olemaan ystävällinen niitä henkilöitä kohtaan, jotka luovat minulle tämän tilanteen." (*)
Näen, että lapsi nauraa. Halaan lasta ja sanon hänelle, että näemme vielä uudestaan. Lapsi tervehtii minua ja poistuu hyvin tyytyväisenä. Lähden huvipuistosta, kulkien pelurin ohitse. Peluri vilkaisee minua silmäkulmastaan. Sillä hetkellä kosken hänen hattuaan ja hahmo iskee silmää leikkisästi. Tulen ulos taulusta ja olen taas pitkässä tilassa. Verkkaisin askelin kävelen ulos ovesta. Ulkopuolella eläimet nukkuvat. Kävelen niiden ohitse pelotta.
Kaunis päivä ottaa minut vastaan. Palaan avoimen maaseudun poikki ja tunnen, että olen ymmärtänyt erikoisen tilanteen, jonka juuret katoavat kaukaisiin aikoihin. (*)
VIHOLLINEN
Olen kaupungin keskustassa ruuhka-aikaan. Autot ja ihmiset liikkuvat kiireisesti. Minäkin kuljen kiireisenä.
Yhtäkkiä kaikki pysähtyy. Vain minä liikun. Niinpä tutkin henkilöitä. Jään katsomaan erästä naista ja sitten erästä miestä. Kiertelen heidän ympärillään. Tutkin heitä hyvin läheltä. Sitten nousen yhden auton katolle ja katson sieltä ympärilleni varmistaen samalla, että kaikkialla on hiljaista. Mietin hetken ja varmistun, että henkilöt, autot ja kaikenlaiset tavarat ovat käytettävissäni. Alan heti tehdä kaikenlaista mitä haluan, sillä tavoin ja niin vauhdilla, että lyhyen ajan kuluttua olen jo uupunut. Levätessäni mieleeni tulee uusia tekoja. Niinpä jatkan tehden mitä huvittaa, ilman minkäänlaista harkintaa.
Mutta kenet näenkään tuolla! Ei kenenkään muun kuin sen tyypin, jonka kanssa minulla on useita keskeneräisiä asioita. Oikeastaan luulen, että hän on henkilö, joka on kaikkein eniten haittaa tuottanut minulle koko elämäni aikana... Koska tilanne ei voi pysyä tällaisena, kosken hieman viholliseeni ja näen, että hän alkaa vähäisesti liikkumaan. Hän katsoo minua kauhuissaan ja ymmärtää tilanteen, mutta on halvaantunut ja puolustuskyvytön. Siksi alan kertomaan hänelle kaiken mitä tahdon, luvaten välitöntä kostoani. Tiedän, että hän tuntee kaiken, muttei pysty vastaamaan, joten ryhdyn muistuttamaan häntä niistä tilanteista, jotka vaikuttivat minuun kovin kielteisesti. (*)
Samalla, kun olen viholliseni kimpussa, paikalle saapuu kävellen monia henkilöitä. He pysähtyvät luoksemme ja alkavat sättiä tuota henkilöä. Hän alkaa vastata itkien, että katuu tekojaan. Hän pyytää anteeksi ja polvistuu samalla kun juuri saapuneet henkilöt edelleen kuulustelevat häntä. (*)
Jonkin ajan kuluttua he julistavat, että noin epäkelpo henkilö ei ansaitse enää elää, joten he tuomitsevat hänet kuolemaan. He ovat hirttämässä uhriaan, joka anoo armoa. Silloin annan hänelle anteeksi. Kaikki yhtyvät päätökseeni. Sitten ryhmä lähtee erittäin tyytyväisinä. Jäämme taas yksin. Käytän tilannetta hyväkseni saadakseni täyden takaisinmaksun, hänen tullessa yhä epätoivoisemmaksi. Sanon ja teen kaiken, mikä minusta tuntuu sopivalta. (*)
Taivas tummuu rajusti ja alkaa rankkasade. Etsiessäni suojaa näyteikkunan takaa, huomaan kuinka kaupungin tavallinen elämä elpyy. Jalankulkijat juoksevat, ajoneuvot kulkevat varovaisesti kaatosateen ja myrskytuulen keskellä. Jatkuvat salamaniskut ja voimakas ukkonen täyttävät näkymän, kun katselen edelleen lasiruudun takaa. Tunnen oloni täysin rentoutuneeksi, kuin tyhjäksi sisältä, katsellessani melkein ilman mitään ajatuksia.
Sillä hetkellä esiin tulee viholliseni, joka etsii turvaa myrskyltä. Hän lähestyy ja sanoo minulle: ”Onneksi olemme yhdessä tässä tilanteessa!” Hän katsoo minua arasti. Lohdutan häntä pehmeällä kosketuksella, ja hän kohauttaa olkiaan. (*)
Alan käydä sisäisyydessäni läpi tuon toisen kokemia ongelmia. Näen hänen vaikeutensa, elämänsä epäonnistumiset, hänen suuret turhaumansa, hänen heikkoutensa. (*)
Tunnen yksinäisyyden, mitä kokee tuo ihminen, joka etsii suojaa viereltäni märkänä ja tutisevana. Näen kuinka hän on likainen, surkeasti rappiolla. (*)
Sitten yhteishengen liikuttamana sanon, että autan häntä. Hän ei sano sanaakaan. Hän laskee päänsä ja katsoo käsiään. Huomaan, että hänen silmänsä sumenevat. (*)
Sade on tauonnut. Lähden kadulle ja hengitän syvään puhdasta ilmaa. Lähden välittömästi paikalta.
SUURI VIRHE
Seison eräänlaisen tuomioistuimen edessä. Sali on täynnä ihmisiä ja he ovat täysin hiljaa. Joka puolella näen vakavia kasvoja. Murtaen osallistujiin kerääntyneen valtavan jännityksen (ja korjaten silmälasiensa asentoa) Sihteeri nostaa esiin jonkun paperin ja julistaa juhlallisesti: ”Tämä tuomioistuin tuomitsee syytetyn kuolemanrangaistukseen.” Välittömästi meteli puhkeaa. Jotkut osoittavat suosiota ja toiset buuaavat. Huomaan, että yksi nainen kaatuu pyörtyneenä. Sitten paikan toimihenkilö saa palautettua hiljaisuuden.
Sihteeri tuijottaa minua synkällä katseellaan samalla kysyen: ”Onko Teillä mitään sanottavaa?” Vastaan, että kyllä on. Sitten kaikki palaavat paikoilleen istumaan. Välittömästi pyydän lasillisen vettä. Salissa kuuluu jotain pientä hälyä ja sitten joku tuo minulle vesilasin. Vien lasin huulilleni ja otan huikan. Huikan päätteeksi kurlutan vettä kurkussani äänekkäästi ja pitkään. Sitten sanon: ”siinä kaikki!” Joku tuomioistuimesta puuskahtaa karkeasti ”miten niin, siinä kaikki!” Vastaan, että kyllä, siinä kaikki. Joka tapauksessa tehdäkseni hänelle mieliksi sanon, että paikan vesi on erittäin hyvää, parempaa kuin olisin arvannut, ja sanon vielä pari-kolme samankaltaista kohteliaisuutta...
Sihteeri lukee paperin loppuun asti näillä sanoilla: ”... tämän johdosta tuomio pannaan täytäntöön tämän päivän aikana jättäen syytetty autiomaahan ilman ruokaa ja ilman vettä. Ennenkaikkea ilman vettä. Olen puhunut!” Kysyn häneltä kovaan ääneen: ”Miten niin ´olen puhunut´?” Sihteeri kohottaa kulmakarvojaan ja sanoo: ”Mitä olen puhunut, olen puhunut!”
Lyhyen ajan päästä huomaan olevani autiomaan keskellä, matkaamassa autossa, kahden palomiehen saattamana. Pysähdymme johonkin ja yksi heistä sanoo: ”Ulos!” Astun siis ulos. Auto kääntyy ja palaa samaa tietä. Näen, kuinka se pienenee pienenemistään etääntyessään hiekkadyynien välistä.
Aurinko on laskemassa, mutta vielä paahtaa kovasti. Alan tuntea voimakasta janoa. Otan paidan pois ja asetan sen pääni suojaksi. Tutkin ympäristöäni. Löydän läheltä kuopan, parin dyynin laidalta. Menen niitä kohti ja päädyn istumaan kapeaan varjoon, joka heittyy rinteen laidalle. Alkaa tuulla lujasti ja tuuli nostattaa hiekkapilven, joka pimentää auringon. Nousen pois kuopasta peläten, että jään haudatuksi, jos hiekkamyrsky yltyy. Hiekansirut lyövät paljaaseen kehooni kuin puhaltaen lasinsirpaleita. Lyhyen ajan päästä tuuli laantuu.
Myrsky on ohi ja aurinko on laskenut. Hämärässä näen edessäni vaalean puolipallon, joka on suuri kuin kerrostalo. Ajattelen, että kyseessä on kangastus. Lähden kuitenkin sitä kohti. Hyvin lyhyen matkan päässä huomaan, että rakennus on sileää ainetta, kuin heijastavaa muovia, ehkä paineilmalla turvotettua.
Minut ottaa vastaan henkilö, jolla on beduiinivaatetus. Menemme sisään putkesta, jonka pohjassa on matto. Kuljemme ilmavirtauksen läpi ja välittömästi kasvoilleni tulvahtaa raikas ilma. Olemme rakenteen sisällä. Huomaan, että kaikki on väärinpäin. Näyttää, että katto on tasainen taso, josta riippuu erilaisia esineitä: pyöreitä pöytiä, joiden jalat ovat ylöspäin; vesiä, jotka virtaavat alaspäin ja sitten kaartuvat ja kääntyvät nousemaan ylöspäin ja ihmishahmoja, jotka istuvat ylhäällä. Tajutessaan hämmästykseni beduiini ojentaa minulle silmälasit sanoen: ”Laita nämä!” Tottelen häntä ja kaikki palaa normaaliksi. Edessäni näen ison lähteen, josta nousee ylöspäin vesisuihkuja. On pöytiä ja erilaisia esineitä, joiden värit ja muodot ovat hienostuneesti yhdisteltyjä.
Minua lähestyy ryömien Sihteeri. Hän sanoo, että häntä kamalasti pyörryttää. Sitten selitän hänelle, että hän näkee todellisuuden väärinpäin ja että hänen pitäisi ottaa silmälasit päästään. Hän ottaa lasit päästään ja liittyy meihin huokaisten, samalla sanoen: ”Todellakin, nyt kaikki on hyvin, tosin vain olen likinäköinen.” Sitten hän lisää, että hän etsi minua selittääkseen, että minä en ole henkilö, joka hänen piti tuomita; että tämä oli valitettava sekaannus. Välittömästi hän poistuu sivuovesta.
Käveltyäni joitakin askeleita kohtaan ryhmän henkilöitä, jotka istuvat tyynyillä piirissä. He ovat vanhuksia, molempaa sukupuolta, monenlaisin rodullisin piirtein ja vaatetuksin. Kaikkien heistä kasvot ovat kauniita. Aina kun yksi heistä avaa suunsa, esiin tulee ääniä kuten kaukaisia hammaspyöriä, valtavia koneita, jättimäisiä kelloja. Mutta kuulen myös katkonaista ukkosta, lohkareitten räsähdyksiä, jäävuorten halkeamisia, tulivuorten rytmikästä jyrinää, pehmeän sateen hienoista tippumista, äänetöntä sydänten kiihtymistä; liikuttaja, lihas, elämä... mutta kaikki tuo sopusointuisena ja täydellisenä kuin mestarillinen sinfoniaorkesteri.
Beduiini antaa minulle kuulokkeet sanoen: ”Laita nämä. Nämä ovat kääntäjät.” Laitan ne päähäni ja kuulen selkeän ihmisäänen. Ymmärrän, että tämä on tuo sama sinfonia yhdeltä vanhuksista, käännettynä kömpelölle kuuloaistilleni. Nyt kun hän avaa suunsa kuulen: ”... olemme tunnit, olemme minuutit, olemme sekunnit... olemme ajan eri muodot. Koska sinun kanssasi kävi virhe, annamme mahdollisuuden alkaa elämäsi uudestaan. Mistä haluat aloittaa uudelleen? Ehkä syntymästä... ehkä hetkestä ennen ensimmäistä epäonnistumista. Mieti”. (*)
Olen yrittänyt löytää hetken, jolla menetin elämäni hallinnan. Kerron siitä vanhukselle. (*)
Hyvä on -hän sanoo- ja miten toimit, jos palaat tuohon hetkeen, jotta ottaisit erilaisen suunnan? Ajattele, ettet muistaisi, mitä myöhemmin tapahtuu. On myös toinen vaihtoehto -hän lisää- voit palata elämäsi suurimman virheen hetkeen ja muuttamatta tapahtumia voit kuitenkin muuttaa niiden merkityksen. Siten voit tehdä itsellesi uuden elämän.
Samalla kun vanhus hiljentyy, näen kuinka kaikki ympärilläni muuntuu valoiksi ja väreiksi, kuin elokuvan negatiiviksi... kunnes kaikki palautuu tavalliseksi. Mutta huomaan olevani elämäni suurimman virheen hetkessä. (*)
Siinä olen, menossa tekemään virheen. Ja miksi minun on tehtävä niin? (*)
Eikö ole muita tekijöitä, jotka vaikuttavat ja joita en tahdo nähdä? Perustavanlaatuinen virhe, mistä se johtuu? Mitä minun pitäisi tehdä sen sijaan? Jos en tee tuota virhettä, muuttuuko elämäni juoni ja järjestys - ja olisiko muutos parempaan vai huonompaan? (*)
Yritän ymmärtää, että vaikuttavia olosuhteita ei voi muuttaa, ja hyväksyn kaiken kuin se olisi luonnollinen onnettomuus: kuin maanjäristys, tai joki, joka tulvii yli äyräittensä ja tuhoaa asukkaiden työpaikat ja kodit. (*)
Koitan hyväksyä, että onnettomuuksissa ei ole syyllisiä. Ei heikkouksiani, eikä ylilyöntejäni, eikä toisten aikomuksia voida tässä tapauksessa muuttaa. (*)
Tiedän, että jos nyt en tee sopua, niin tuleva elämäni kantaa mukanaan turhaumaa. Joten koko olemuksellani annan anteeksi toisille ja itselleni. Myönnän, että tapahtunutta ei voinut hallita – en minä eivätkä muutkaan. (*)
Näkymä alkaa epämuodostua – kontrastit kääntyvät ympäri kuin valokuvan negatiivissa. Samaan aikaan kuulen äänen, joka sanoo minulle: ”Jos pystyt tekemään sovun suurimman virheesi kanssa, niin turhautuneisuutesi kuolee ja olet kyennyt muuttamaan Kohtalosi...”
Seison keskellä autiomaata. Näen, että auto lähestyy. Huudan sille: ”Taksi!” Hetken päästä istun mukavasti takapenkillä. Katson kuljettajaa, joka on pukeutunut palomiehen vaatteisiin ja sanon hänelle: ”Vie minut kotiin... älä kiirehdi, jotta ehdin vaihtamaan vaatteeni.” Ajattelen: ”Kukapa ei olisi kärsinyt enemmän kuin yhden onnettomuuden elämänsä aikana?”
KAIPUU
Värilliset valot sykkivät musiikin tahtiin. Edessäni on hän, joka oli suuri rakkauteni. Tanssimme hitaasti ja jokainen valonvälähdys näyttää minulle jonkin yksityiskohdan hänen kasvoistaan tai kehostaan. (*)
Mitä meni pieleen välillämme? Ehkä raha-asiat. (*)
Ehkä ne toiset suhteet. (*)
Ehkä erilaiset toiveet. (*)
Ehkä kohtalo tai jotain, mitä on vaikea määrittää. (*)
Tanssin hitaasti, mutta nyt hänen kanssaan, joka oli se toinen suuri rakkaus. Jokainen valonvälähdys näyttää minulle jonkin yksityiskohdan hänen kasvoistaan tai kehostaan. (*)
Mitä meni pieleen välillämme? Ehkä raha-asiat. (*)
Ehkä ne toiset suhteet. (*)
Ehkä erilaiset toiveet. (*)
Ehkä kohtalo tai jotain, mitä on vaikea määrittää. (*)
Annan sinulle anteeksi ja annan itselleni anteeksi, sillä jos maailma tanssii ympärillämme ja me tanssimme, niin miten voimme edistää niitä raudanlujia lupauksia, jotka olivat perhosia, joiden värit vaihtuvat.
Pelastan hyvän ja kauniin eilisestä kanssasi. (*)
Ja myös sinun kanssasi. (*)
Ja kaikkien heidän kanssaan, joihin häikäistyin. (*)
Voi, kyllä! Kärsimys, epäily, hylkäys, loputon suru ja itsetunnon kolhut ovat tekosyitä. Miten pieniä ne lopulta ovatkaan haavoittuvan katseen rinnalla. Sillä suuret vääryydet, jotka muistan, ovat virheitä tanssiessa, eivätkä itse tanssi.
Sinulle annan kiitoksen kepeästä hymystäsi. Ja sinulle pehmeästä äänestäsi. Ja teitä kaikkia kiitän ikuisen rakkauden toivosta. Jään rauhaan läsnäolevan eilisen kanssa. Sydämeni on avoin kauniiden hetkien muistoille. (*)