VI. Kasvatus

1. Ensinnäkin. Keho ja maailmassa-olemisen emotionaalinen tapa liittyvät ulkoisen maiseman havaitsemiseen ja ulkoisen maiseman toimintaan. Toki tuo myös laittaa henkilön omistautumaan aivan omanlaiseensa näkemykseen todellisuudesta, kuten aiemmin mainitsin. Tämän vuoksi uskon, että kasvattaminen on periaatteessa uusien sukupolvien totuttamista harjoittamaan ei-naiivia näkemystä todellisuudesta. Heidän katseensa ei tulisi nähdä maailmaa oletettuna objektiivisena todellisuutena-itsessään, vaan pikemminkin inhimillisten muutostekojen kohteena. Mutta tällä en tarkoita maailmaa koskevaa tietoa, vaan älyllistä erityisen ja ennakkoluulottoman katseen harjoittamista kohti maisemia sekä tarkkaavaisuuden harjoittamista suhteessa omaan katseeseen. Peruskoulutuksen pitäisi korostaa eheän ajattelun harjoittamista. Tällä en tarkoita pelkästään tiedostamista, vaan yhteyttä omiin ajattelemisen rekistereihin (tuntemuksiin, kokemukselliseen perustaan).

2. Toiseksi, kasvatuksen tulisi tuottaa virikkeitä emotionaaliselle ymmärrykselle ja kehitykselle. Siksi peruskoulutuksen suunnittelussa pitäisi harkita sekä teatteriharjoituksia että toisenlaisia itseilmaisun muotoja, sekä myös harmonian ja rytmin taitojen kehittämistä. Kaiken tämän päämääränä eivät kuitenkaan ole menetelmät, joilla väitetään "tuotettavan" taiteellisia kykyjä, vaan tässä tarkoituksena on, että yksilöt saavat emotionaalisen yhteyden itseensä ja toisiinsa ilman sotkuja, joita eristävä ja tukahduttava kasvatus saa aikaan.

3. Kolmanneksi tulisi harkita harjoituksia, jotka ottavat kehon kaikki resurssit käyttöön harmonisella tavalla. Sellainen menetelmä muistuttaisi enemmän taiteena harjoitettavaa voimistelua kuin urheilua, koska urheilu ei aiheuta eheytymistä vaan yksipuolistumista. Tässä kyse on yhteyden saamisesta omaan kehoon ja kehon hallitsemisen vapauttamisesta. Siksi urheilua ei tulisi pitää kasvatuksellisena toimintana. Sen sijaan olisi tärkeää lähteä kehittämään urheilua mainitunlaisen menettelytavan perustalta.

4. Tässä olen puhunut kasvatuksesta toimina, joiden kautta ihminen muodostuu inhimillisessä maisemassa. Mutta en ole puhunut informaation ja tiedon suhteesta, informaation omaksumisesta opiskelun kautta, tai käytännöstä tiedon saamisen tienä.

VII. Historia

1. Niin kauan, kuin henkilö edelleen ajattelee historiallista prosessia ulkoisen katseen kautta, hänelle on turha yrittää selittää, että historia on inhimillisen aikomuksellisuuden kasvava esiin levittäytyminen kamppailussa (ruumiillisen) kivun ja (mielen) kärsimyksen voittamiseksi. Ja niinhän se on, että vaikka joitakin kiinnostaa inhimillisten tapahtumien sisäisimpien lainalaisuuksien paljastaminen aineen, hengen, tai päättelyn kautta, itse asiassa he aina katsovat etsimäänsä sisäistä mekanismia (muka) ihmisen "ulkopuolelta".

2. Totta kai edelleen historiallinen prosessi ymmärretään muodon kehityksenä - eli viime kädessä ei muun, kuin noiden tuolla erityisellä tavalla asioita katselevien mieleen sopivan muodon. Eipä sillä väliä, minkälaisiin oppeihin he vetoavat, kun kannatus perustuu kuitenkin aina siihen-mitä-tahtoo-nähdä.

VIII. Ideologiat

1. Tiettyjen historiallisten hetkien aikana vallinneet aatteet osoittautuivat hyödyllisiksi: niiden avulla voitiin suunnata inhimillistä toimintaa ja tulkita maailmaa, jossa sekä yksilöllinen että ryhmien elämä toteutui. Nyt toiset ideologiat ovat syrjäyttäneet nuo hyödylliset ideologiat. Näiden toisten ideologioiden suurin saavutus on, että ne vaikuttavat olevan itse todellisuus - todenmukaisia, kaikkein konkreettisimman ja välittömimmän mukaisia, puhtaita kaikesta "ideologisuudesta".

2. Menneiden aikojen opportunistit, joiden tunnusmerkkinä oli kaikkien sitoumusten ja sopimusten pettäminen, tulevat esiin näinä aatteiden kriisin aikoina ja kutsuvat itseään "pragmatisteiksi" tai "realisteiksi" tajuamatta lainkaan, mistä nuo käsitteet ovat lähtöisin. He ratsastavat valheellisilla kaavamaisuuksillaan ja täysin häpeämättömästi esittävät niiden olevan älyn ja hyveen huippu.

3. Sosiaalisen muutoksen kiihtyessä perättäisten sukupolvien välinen kuilu laajeni nopeasti, kun inhimillinen maisema, jossa he muodostuivat, ajautui yhä kaukaisemmaksi inhimillisestä maisemasta, jossa heidän oli toimittava. Niin he orpoutuivat eikä löytynyt heille sopivaa teoriaa tai käyttäytymismallia. Heidän velvollisuudekseen tuli antaa yhä nopeampia ja improvisoidumpia vastauksia tilanteisiin ja niin heistä tuli "situationalisteja" ja heidän lähestymistapansa toimintaan rajoittui lyhytjänteiseksi. Sillä tavoin kaikki ajatukset prosessista ja käsitykset historiallisuudesta alkoivat heiketä ja niiden tilalle ilmestyi katse, joka oli yhä analyyttisempi ja hajanaisempi.

4. Nämä pragmaattiset kyynikot ovat niiden kovasti työtä tehneiden "tuskaisten tietoisuuksien" rakentajien häpeileviä lapsenlapsia, ja niiden lapsia, jotka tuomitsivat aatteet todellisuuden "värittämisenä". Kaikki pragmatismi kantaa absolutismin perheen leimaa. He sanovat: "Meidän on laskettava todellisuuden, eikä teorioiden varaan." Mutta tuolla tavoin he ovat vain tuottaneet itselleen lukemattomia vaikeuksia, kuten silloin, kun irrationalistiset virtaukset ovat astuneet esiin ja julistaneet: "Meidän on laskettava meidän todellisuutemme varaan, eikä teidän teorioittenne."

IX. Väkivalta

1. Kun ihmiset puhuvat sosiaalisten ja poliittisten pyrkimysten toteutukseen liittyvistä toimintamenetelmistä, usein esiin nousee väkivallan aihe. Mutta tähän aiheeseen liittyy toisia, ensisijaisempia aiheita.

2. Kaikki sosiaalinen toiminta tulee edelleen olemaan väkivallan värittämää, kunnes ihminen täysin toteuttaa inhimillisen yhteiskunnan - yhteiskunnan, jossa valta on sosiaalisen kokonaisuuden käsissä, eikä jonkun sosiaalisen kokonaisuuden osan, joka alistaa ja esineellistää kokonaisuuden. Joten: kun puhumme väkivallasta, niin puhumme vakiintuneesta maailmasta. Ja jos joku päättää vastustaa tuota maailmaa väkivallattomin ponnisteluin, niin hänen on aloitettava korostamalla, että väkivallattoman asenteen luonne on sellainen, että tämä asenne ei suvaitse väkivaltaa. Siitä eteenpäin kyse ei ole minkään tietynlaisen ponnistelujen ja työskentelyn muodon oikeuttamisesta, vaan tämän epäinhimillisen järjestelmän pakolla voimaan asettamien väkivaltaisten olosuhteiden määrittelystä.

3. Samalla monia virheitä seuraa väkivallattomuuden ja pasifismin sekoittamisesta. Siinä missä väkivallattomuus ei tarvitse oikeutusta toimintamenetelmänä, pasifismin, joka pitää rauhaa sodattomuuden tilana, on huolellisesti harkittava, mitkä olosuhteet tuovat meidät lähemmäs tai vievät meidät kauemmas tuosta rauhasta. Pasifismi käsittelee aiheita kuten aseidenriisunta olennaisina ja ensisijaisen tärkeinä sosiaalisina kysymyksinä, mutta itse asiassa asevarustelu on vain yksi erityinen tapaus ruumiillisen väkivallan uhasta, jota ohjaa valta, jonka on vakiinnuttanut vähemmistö, joka käyttää valtiota hyväkseen.

Aseidenriisunta on mitä tärkein kysymys ja kaikki kunnia pasifismille tämän kiireisen kysymyksen esittämisestä. Mutta vaikka pasifismi saisi vaatimuksensa toteutumaan, se ei onnistuessaankaan kykenisi muuttamaan tämän väkivallan viitekehystä tai (paitsi aivan pinnallisesti, teennäisesti ja keinotekoisesti) ulottamaan ehdotuksiaan sisältämään myös itse sosiaalisen rakenteen muuttamisen. Pasifismia on toki monen mallista ja koko virtauksen sisällä on useanlaisia teoreettisia perustoja, mutta yksikään niistä ei kykene tuottamaan kattavampaa tai syvällisempää mallia. Toisaalta jos taustalta löytyvä maailmankuva olisi laajempi, niin kyseessä olisi oppi, johon sisältyy pasifismi. Siinä tapauksessa pitäisi ensin keskustella tuon laajemman opin perusteista ja sitten voisi tukea tai hylätä sen laatuisen pasifismin, mikä tuosta opista polveutuu.

X. Laki

1. “Sinun oikeutesi ulottuvat siihen saakka, mistä toisten oikeudet alkavat." Joten: "Toisten oikeudet ulottuvat siihen saakka, mistä sinun oikeutesi alkavat." Mutta kun yleensä ei käytetä jälkimmäistä, vaan ensimmäistä lausetta, niin vaikuttaa siltä, että tämän kannattajat pitävät itseään "toisina" - eli kaikkien toisten ihmisten edustajina, oikeutusta kaipaamattoman vakiintuneen järjestelmän edustajina.

2. Heistä, jotka esittävät lain johtuvan jostain väitetystä "ihmisluonnosta", ei ole ollut pulaa, mutta kun tuota näkökulmaa on jo käsitelty, tähän aiheeseen se ei toisi mitään uutta.

3. Käytännölliset ihmiset, jotka eivät ole eksyneet teorioihin, ovat yksinkertaisesti päätelleet, että tarvitaan lakia, jotta ihmiset voivat elää yhdessä yhteiskuntana. On myös sanottu, että lait ovat olemassa siksi, koska jotkut ovat määränneet sellaiset voimaan puolustaakseen omia etujaan.

4. Vaikuttaisi olevan niin, että jokainen laki vakiintuu ennalta olemassa olevan valtatilanteen mukaan, ja tuo laki puolestaan oikeuttaa vallan. Näin keskeiseksi aiheeksemme tässä tulee valta, aikomuksen toimeenpanona riippumatta siitä, hyväksyvätkö muut tuon tietyn aikomuksen vai ei. Sanotaan, että "voima ei anna oikeutta", mutta tuollaista höpötystä voi sulattaa vain, jos ajattelee "voiman" olevan pelkästään raakaa ruumiinvoimaa. Tosiasiassa (taloudellisen, poliittisen, jne.) voiman läsnäolo ja vaikutus tuntuu ilmankin, että sitä tarvitsisi ilmaista havainnollisesti. Lisäksi lailla oikeutettujen tilanteiden voimaanpanemiseen käytetään paljaan ruumiillisen voiman (esim. aseiden voiman) uhkaa. Ei pidä myöskään sivuuttaa tosiasiaa, että aseiden käyttö suuntaan tai toiseen riippuu inhimillisistä aikomuksista eikä laeista.

5. Lakia rikkovat eivät ota huomioon nykyisyyteen asetettua tilannetta, ja altistavat ajallisuutensa (tulevaisuutensa) toisten päätöksille. Mutta on selvää, että tämän "nykyisyyden", jossa laki on voimassa, juuret ovat menneessä. Yleisesti esitetyt lain olemassaolon oikeutuksen lähteet ovat tapakulttuuri, moraali, uskonto ja sosiaalinen yksimielisyys. Jokainen näistä puolestaan riippuu vallasta, joka asetti tuollaisen tilanteen voimaan. Ja näitä väitettyjä lähteitä harkitaan uusiksi, kun ne muodostanut valta on heikentynyt tai muuttunut siinä määrin, että aiemman oikeudellisen järjestyksen ylläpito käy ristiriitaiseksi "järkevyyden", "kohtuullisuuden" jne. kanssa.

Silloin lakia ei näytetä rikkovan, ainakaan jos muutos tapahtuu siten, että lainsäätäjät muuttavat lakia tai kansanedustajat perustuslakia. Näin on ihan vain siitä syystä, että näihin tekoihin käyvät eivät ole toisten päätöksille alttiita - eli heillä on joko itsellään valtaa tai he toimivat jonkun vallan edustajina. Nämä tilanteet näyttävät selvästi, että valta luo lait ja velvollisuudet, ei toisinpäin.

6. Ihmisoikeudet eivät ole maailmanlaajuisesti voimassa kuten tahtoisimme, koska ei ole maailmanlaajuista ihmisyyden valtaa, vaan sensijaan nämä oikeudet ovat jääneet riippuvaisiksi vallasta, jota yksi osa ihmiskuntaa käyttää kokonaisuutta kohtaan. Koska joka leveysasteella jopa perustavimpia vaatimuksia oman kehon hallinnasta sorretaan, voimme puhua vain pyrkimyksistä, joita ei vielä ole muutettu oikeuksiksi. Ihmisoikeudet eivät kuulu menneisyyteen, vaan ovat tulevaisuudessa, kutsuvat aikomuksellisuuttamme ja ruokkivat ponnistelua, joka syntyy uudestaan aina, kun inhimillinen kohtalo syrjäytetään. Jokainen vaatimus ja jokainen huutoääni ihmisoikeuksien puolesta on merkityksellinen, koska niin näytetään vakiintuneille hallitsijoille, että he eivät ole kaikkivaltiaita, eivätkä he hallitse tulevaisuutta.

Jakeet XI.-XIII.