I. Maisemat ja katseet

1. Puhukaamme maisemista ja katseista tämän aiemmin mainitun mukaisesti: “Ulkoinen maisema on mitä havaitsemme asioista ja sisäinen maisema mitä seulomme niistä sisäisen maailman sihtimme läpi. Nämä maisemat ovat yhtä ja muodostavat hajottamattoman näkemyksemme todellisuudesta.”

2. Nähdessään ulkoisen kohteen naiivisti katsova saattaa luulla, että hänen havaintonsa on yhtä kuin itse todellisuus. Jotkut jopa uskovat muistavansa "todellisuuden" tarkalleen kuten se tapahtui. Ja on heitäkin, jotka eivät kykene erottamaan kohteita, jotka he ovat muuttaneet toisissa tajunnantiloissa (eli luulojaan, harha-aistimuksiaan tai unikuviaan), ja aineellisia kohteita.

3. Järkevien ihmisten ei ole vaikea ymmärtää, että aiemmin havaitut kohteet saattavat näyttäytyä muistoissa ja unissa epämuodostuneina. Mutta päivittäisen toiminnan yksinkertaisuus - esineillä tekeminen ja esineiden keskellä oleminen - järkyttyy perustoiltaan, kun tajuaa, että havaitut kohteet peittyvät aina toisten, samanaikaisten havaintojen ja muistojen kutomaan moniväriseen vaippaan; ja että havainto on kokonaisvaltainen esineiden-keskellä-olemisen tapa, johon kuuluu myös tunteellinen sävy ja kehon yleinen tila.

4. Naiivi katse tajuaa "ulkoisen" maailman omien kipujensa ja ilojensa mukaisesti. En katso pelkästään silmilläni, vaan myös sydämelläni, hellityimpien muistojen mukaan, peläten pahinta, kylmästi laskelmoiden, vertaillen vaivihkaa. Katson läpi vertauskuvien, merkkien ja symbolien, ja vaikka en näe niitä katseessani, ne vaikuttavat siihen - aivan kuten katsoessani en näe silmääni tai silmäni toimintoja.

5. Koska havaitseminen on niin monimutkaista, käytän mieluummin sanaa maisema kuin kohde puhuessani todellisuudesta, olkoonpa kyse ulkoisesta tahi sisäisestä todellisuudesta. Näin oletan viittaavani yhdistelmiin, kokonaisuuksiin ja rakenteisiin, eikä jossain eristyneessä, abstraktissa yksilöllisyydessä leijuviin kohteisiin.

Tahdon myös korostaa, että nämä maisemat vastaavat havaitsemistoimintoja, joita kutsun katseiksi (- tosin näin ehkä en tee oikeutta alueille, jotka eivät liity visualisointiin). Nämä katseet tarkoittavat aktiivista ja monimutkaista maisemien järjestelemistä. Kyse ei siis ole pelkästään ulkoisen informaation (ulkoisten aistien kautta tuleva tieto) tai sisäisen informaation (tuntemukset kehosta, muistoista, omaksutuista käsityksistä) passiivisesta vastaanottamisesta.

Tätä ei oikeastaan pitäisi edes tarvita sanoa, mutta näissä katseiden ja maisemien molemminpuolisissa suhteissa sisäisen ja ulkoisen välisen rajanvedon perustana toimii tietoisuuden aikomuksellisuus - eli ei lainkaan siten, kuten usein väitetään naiiveissa kaavioissa, joita tuputetaan koululaisille.

6. Jos ymmärsit tuon, niin ymmärrät myös, että kun puhun inhimillisestä maisemasta, niin viittaan sellaiseen ulkoiseen maisemaan, joka koostuu ensinnäkin ihmisistä, ja toiseksi, ihmisten teoista ja aikomuksista, jotka on tuotu julki kohteissa - myös siinä tapauksessa, kun ihmiset sinänsä eivät ole läsnä.

7. On myöskin tärkeää nähdä ero sisäisen maailman ja “sisäisen maiseman” välillä, luonnon ja “ulkoisen maiseman” välillä sekä yhteiskunnan ja “inhimillisen maiseman” välillä. On pidettävä kiinni siitä, että kun sanomme “maisema”, niin viittaamme aina häneen, joka katsoo. Tämä näkökulma eroaa toisista tapauksista, joissa naiivisti oletetaan, että sisäinen maailma (psykologinen maailma), luonto ja yhteiskunta ovat olemassa yksinään ja itsestään, tulkinnasta itsenäisinä.

II. Inhimillisyys ja ulkoinen katse

1. Kun meille kerrotaan "ihmiset ovat ympäristönsä tuote", niin itse asiassa meille ei kerrotakaan mitään. Myös silloin puhutaan tyhjää, kun sanotaan: "ihmisen muodostuminen on ympäristön ansiota." (Ympäristön tässä yhdet ymmärtävät luonnollisena, toiset sosiaalisena, ja kolmannet molempina.) Tällaisen ajattelun sekapäisyys tulee ilmeisemmäksi, kun keskitymme suhteeseen, johon viitataan sanoilla "muodostuminen" tai "tuote" - olettaen, että jo ymmärrämme käsitteet "ihminen" ja "ympäristö". Oletetusti "ympäristö" on se, mikä ympäröi ihmistä ja "ihminen" on se, mikä on tuon "ympäristön" sisässä tai siihen uppoutuneena.

Näin ei päästä puusta pitkään vaan pyöritään tyhjiössä. Viitataan siis kahteen erilliseen kokonaisuuteen, jotka pyritään yhdistämään petollisella suhteella sanojen "muodostuminen" ja "tuote" avulla. Eli vaikka nuo kaksi käsitettä määrittyvät toistensa kautta, nyt vihjataankin, että toinen käsitteellisesti muodostettu kokonaisuus on syntyisin toisesta.

2. Tämä väite ei tosiaan muuten olisi erityisen kiinnostava, mutta nyt on niin, että se muodostaa ajatuskaavan ja saman kaavan mukaan on vuosituhansien ajan esitetty samansuuntaisia väitteitä, ja perusteltu siten kuvaa ihmisestä ulkoapäin nähtynä. Eli on muka katsottu ihmistä esineiden näkökulmasta eikä esineitä katsovan katseen näkökulmasta. Sanoa, että "ihminen on sosiaalinen eläin" tai että "ihminen on tehty Jumalan kuvaksi" on tehdä yhteiskunta tai Jumala kokonaisuudeksi, joka katsoo ihmistä, kun itse asiassa vain inhimillisestä katseesta käsin yhteiskunta ja Jumala käsitetään, ja hyväksytään tai kielletään.

3. Niinpä sitten tässä maailmassa, jossa on pitkään vakiinnutettu epäinhimillistä näkemystä, on myös vakiinnutettu käytöstä ja instituutioita, jotka tuhoavat inhimillisyytemme. Ja niin myös luonnon tarkkailussa esiin nousi kysymys ihmisen "luonnosta" ja tuohon kysymykseen vastattiin samoin tavoin kuin saatettiin vastata kysyttäessä mistä tahansa luonnollisesta kohteesta.

4. Jopa ne ajatussuuntaukset, joiden mukaan ihminen jatkuvasti muuttuu, ovat harkinneet kysymystä mitä ihmisyys on jostain historiallisen naturalismin useista näkökulmista - eli ulkoisen katseen kautta.

5. “Ihmisluonnon” perustana oleva ajatus vastaa ulkoista katsetta ihmisyyteen. Mutta ihmiset ovat historiallisia olentoja, joiden sosiaalinen toimintatapa muuttaa heidän oman luontonsa. Tietoisuus tästä asettaa käsitteen “ihmisluonto” riippuvaiseksi olemassaolosta ja olemassaolon toiminnoista - ja tämän olemassaolon ohjaamien muutosten ja ilmestysten alaiseksi. Siten aikomuksen proteesina keho laajentaa potentiaalinsa inhimillistämällä maailman. Eikä tuota maailmaa voida enää pitää pelkkänä yksinkertaisena ulkoisuutena, vaan sensijaan luonnollisena ja inhimillisenä maisemana, joka on läsnäolevien tai mahdollisten muutosten alainen. Ja tämän toiminnan kautta ihminen muuttaa myös itsensä.

III. Ihmiskeho aikomuksen kohteena

1. Koska ihmisen ruumis on luonnollinen kohde, se on altis luonnollisille muutoksille. Lisäksi se tietenkin muuttuu herkästi inhimillisen aikomuksen mukaan - ei ainoastaan ulkoisimmissa ilmauksissaan, vaan myöskin kaikkein intiimeimmältä toiminnaltaan. Juuri tästä näkökulmasta oma keho on merkityksellisimmillään - aikomuksen proteesina. Mutta oman kehon välittömän hallinnan ja toisiin välttämättömyyksiin ja malleihin sopeuttamisen välillä on sosiaalinen prosessi, joka ei riipu erillisestä yksilöstä, vaan joka viittaa toisiin.

2. Psykofyysisestä rakenteestani tulee omaisuuttani aikomuksellisuuden ansiosta. Sen sijaan ulkoiset kohteet näyttäytyvät välittömälle omistukselleni vieraina ja niitä voin hallita vain välillisesti (kehoni toiminnan kautta). Mutta jonkun toisen ruumis on erikoislaatuinen kohde, koska aavistan, että se on vieraan aikomuksen omaisuutta. Tuo toiseus asettaa minut “ulkoapäin nähdyksi”, toisen aikomuksesta nähdyksi. Joten näkemykseni muukalaisesta on tulkinta, “maisema”, joka ulottuu kaikkiin kohteisiin, jotka kantavat inhimillisen aikomuksen leimaa, riippumatta siitä, onko niiden tekijä tai muokkaaja joku aikalainen vai joku edesmennyt.

Tässä “inhimillisessä maisemassa” voin tuhota toisten aikomukset pitämällä toisia oman kehoni proteeseina, jolloin minun on “tyhjennettävä” heidän subjektiviteettinsä kokonaan tai ainakin niillä ajattelun, tuntemisen tai tekemisen alueilla, jotka haluan välittömään hallintaani. Mutta sellainen toisten esineellistäminen väistämättömästi epäinhimillistää myös minut itseni, ja siksi etsin oikeutuksen toiminnalleni väittämällä, että tämä johtuu "intohimosta", "Jumalasta", "aatteesta", "luonnollisesta epätasa-arvosta", "kohtalosta", "yhteiskunnasta", ja niin edelleen.

IV. Muisti ja inhimillinen maisema

1. Kohdatessani tuntemattoman maiseman turvaudun muistoihini ja huomaan uuden “tunnistamalla” sen poissaolon itsessäni. Niin tapahtuu myös kohdatessani sellaisen inhimillisen maiseman, jonka kieli, vaatetus ja sosiaalinen käytäntö poikkeaa huomattavasti siitä maisemasta, jossa muistoni muodostuivat. Mutta jos elän sellaisessa yhteiskunnassa, jossa muutos on hidasta, niin aiempi maisemani on taipuvainen hallitsemaan näitä uutuuksia, jotka (siten) havaitaan “asiaankuulumattomiksi”.

2. Ja mikäli satun elämään nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa, helposti käy niin, että en tiedosta muutoksen arvoa tai pidän sitä “pinnallisena”. En kykene ymmärtämään, että kokemani sisäinen menetys on sen sosiaalisen maiseman menettäminen, jossa muistini muodostui.

3. Edellä mainitun vuoksi ymmärrän, että kun sukupolvi nousee valtaan, se on taipuvainen antamaan ulkoisen muodon muodostavien maisemiensa myyteille ja teorioille, haluille ja arvoille - maisemien, joita ei enää ole, mutta jotka yhä elävät ja toimivat sosiaalisena muistona maisemasta, jossa tuo ihmisryhmä on muodostunut. Käy myös niin, että sitä maisemaa, jonka lapset omaksuvat inhimilliseksi maisemaksi, heidän vanhempansa pitävät “asiaankuulumattomana” tai “harhautuneena”.

Huolimatta siitä, miten kiihkeitä sukupolvien väliset kiistat saattavat olla, aina kuitenkin valta-asemaan nouseva sukupolvi välittömästi asettuu poikkiteloin määräämällä muodostumismaisemallaan inhimillistä maisemaa, joka on jo muuttunut - ja jota se itse ehkä jopa on auttanut muuttumaan. Siten vallassa oleva ryhmä toteuttaa muutoksia, jotka muotoutumassa olevalle ryhmälle toimivat esteinä, joihin he törmäävät.

Otaksun, että nämä puheeni “vallasta”, jonka joku sukupolvi saa haltuunsa, ymmärretään tarkoittamallani tavalla. Viittaan vallan kaikkiin, moninaisiin ilmauksiin: poliittisiin, sosiaalisiin, kulttuurillisiin ja niin edelleen.

V. Inhimillisen maiseman mukainen etäisyys

1. Jokainen sukupolvi on omalla tavallaan viekas, eikä epäröi turvautua hienostuneimpiin uudistuksiin, jos niiden avulla saa lisää vaikutusvaltaa. Mutta siitä seuraa lukemattomia ongelmia, koska heidän toimittamansa vähittäinen muutosprosessi kohti tiettyä tulevaisuutta kohdistuu yhteiskuntaan, joka senhetkisessä dynamiikassaan on jo ristiriidassa sen sisäisen sosiaalisen maiseman kanssa, jota he tahtovat pitää yllä. Siksi sanon, että “jokaisella sukupolvella on viekkautensa”, mutta myös ansansa.

2. Minkä inhimillisen maiseman nuo turhat kaipuut saavat vastaansa? Ensinnäkin havaittu inhimillinen maisema on erilainen kuin muistettu maisema. Tämä inhimillinen maisema ei myöskään yhdy muistetun kanssa mielenliikutusten sävyjen osalta; henkilöiden, rakennusten, katujen, ammattien ja instituutioiden muistamiseen liittyvän yleisen emotionaalisen ilmaston osalta. Ja tämä “vieraus” tai “outous” osoittaa selvästi, että koko havaittu maisema on kokonaisvaltaisesti eri maisema kuin muistettu maisema, vaikka käsiteltävät asiat olisivat jokapäiväisiä ja tuttuja. Henkilö on omaksunut mielihaluja ja pyrkii saavuttamaan joitakin pitkään kaivattuja kohteita (asioita, henkilöitä, tilanteita), mutta silloinkin, kun hänen toiveensa näennäisesti toteutuvat, hän kokee pettymyksen. Tällaisen etäisyyden inhimillisen maiseman dynamiikka määrää kaikille yksilöllisesti ja kollektiivisesti ylläpidetyille muistoille; yhden tai monien ylläpitämille, tai kokonaisen sukupolven, jonka yhteiselo samassa sosiaalisessa tilassa rajoittuu samankaltaisen emotionaalisen taustan mukaan. Kuinka valtavan suuri etäisyys sitten onkaan, kun eri sukupolvet - samassa tilassa myötäelävät eri aikojen edustajat - yrittävät saavuttaa sovun jonkin asian suhteen! Saattaisi vaikuttaa, että puhun vihollisista, joten on huomautettava, että nämä kuilut aukeavat myös niiden välillä, joiden intressit näennäisesti yhtyvät.

3. Samaa esinettä ei koskaan kosketa samalla tavoin, eikä mitään aikomusta koeta toisella kertaa samoin. Tämä, minkä uskon havaitsevani aikomuksena toisissa, on vain etäisyys, jonka tulkitsen joka kerralla eri tavoin. Joten inhimillinen maisema, jolle on ominaista aikomuksellisuus, lievittää radikaalisti vieraantumista, jonka monet ovat ajatelleet olevan seurausta yhteisvastuuttoman, riistettyjen tietoisuudet hylkäävän yhteiskunnan objektiivisista olosuhteista. He erehtyivät arvioidessaan inhimillisen aikomuksen olemusta ja huomasivat, että inhimillisen maiseman kiihtyessä heidän kovalla työllä rakentamansa yhteiskunnan sukupolvien väliin kasvoi kuilut ja koko yhteiskunta vieraantui itsestään. Toiset, eri teitse kehittyneet yhteiskunnat kärsivät aivan saman järkytyksen - ja tähän mennessä kaikki tämä on osoittanut, että ihmisen perusongelmat voidaan ratkaista vain keskittymällä aikomukseen, joka ylittää kohteet ja jolle sosiaalinen kohde on vain asuinsija. Samalla tavoin kaiken luonnon, mukaanlukien ihmiskehon, tulisi ymmärtää olevan muutoksellisen aikomuksen asunto.

4. Inhimillisen maiseman havaitseminen tuo minut kasvotusten itseni kanssa - se velvoittaa minua emotionaalisesti, ja kieltää minut tai sinkoaa minua eteenpäin. Samalla kun edelleen kartutan muistojani, eteenpäin "nykypäivästäni" minut vetää tulevaisuuden aikomus. Tämä tulevaisuus, joka luo nykyisyydelle ehdot; tämä mielikuva; tämä hämmentynyt tai pidetty tunne; tämä vapaasti valittu tai pakon sanelema teko määrää myös menneisyyteni laadun, koska se muuttaa tuon, mitä pidän menneisyytenäni.

Jakeet VI.-X.